— Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, — sanoi Matitsa puisevalla äänellään. Hänen liikkumattomat, aivan kuin kiviset kasvonsa ja outo äänensä tekivät kauhean vaikutuksen Iljaan.
— Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, vaan kävikin päinvastoin… Meidän olisi pitänyt myödä hänet, kuten ensiksi aioin, jollekin rikkaalle… Hän olisi antanut hänelle asunnon ja vaatteet ja muuta… Masha olisi sitten voinut antaa hänelle matkapassit… ja elää, kuten muutkin…
— Mutta miksi olet tullut tänne? — kysyi Ilja.
— Asuthan sinä poliisimiehen luona… Sano hänelle, etteivät he ottaisi häntä kiinni, jos hän taas karkaisi… Kenties hän onnistuisi pääsemään jonnekin…
— Senkö tähden todellakin tulit?
— Kuinkas muuten! Pyydä heitä, etteivät estäisi hänen pakoaan…
— Kyllä olette väkeä! — huudahti Ilja ja vaipui mietteisiinsä. Mitä saattoi hän tehdä Mashan hyväksi?…
Matitsa nousi tuolilta ja läksi liikkeelle vaivaloisesti laahaten jalkojaan, yskien ja voihkien.
Hyvästi!… Luultavasti emme enää näe toisiamme… pian tulee loppu minusta… mutisi hän. — Kiitos sinulle, joka olet niin hieno ja rikas!… Kiitos, kiitos!…
Kun hän oli kadonnut kyökin ovesta, riensi emäntä Iljan huoneeseen ja syleillen häntä kysyi nauraen: