Ilja karkottaa vihaisesti luotaan ne muistot, koettaen saada ajatuksensa toisaalle.
"Kuinkahan Paavali elänee Vjeran kanssa?" herää taas uusi, tarpeeton kysymys hänen mielessään.
Kadulla ajaa ajuri. Ikkunalasit kilisevät rattaiden pyörien tärinästä katukivitykseen, lamppu seinällä heilahtelee sinne tänne. Sitten kuuluu puodista outoja ääniä… Gavrik puhuu unissaan. Nurkassa vallitseva synkkä pimeys näyttää niinikään vavahtelevan. Ilja istuu nojaten käsivarsiaan pöytään, pää käsien välissä, ja tuijottaa tauluun. Herra Zebaothin vieressä seisoo majesteetillinen leijona, maassa matelee kilpikonna, kulkee mäyrä, hyppii sammakko, ja hyvän- ja pahantiedon puu on koristettu suunnattomilla, veripunasilla kukilla. Vanhus, jonka jalat ovat haudassa, on kauppias Poluektoff'in näköinen, — yhtä kaljupää ja laiha, ja hänen kaulansa yhtä hoikka… Askelten kumeaa kaikua kuuluu kadulta, joku kulkee kadulla puodin ohitse kiirehtimättä. Teekeittiön hiilet ovat sammuneet, ja nyt vallitsee huoneessa sellainen hiljaisuus, kuin ilmakin olisi jähmettynyt siellä ja tullut yhtä paksuksi kuin seinät…
Kauppiaan muisto ei häirinnyt Iljaa eivätkä ajatukset yleensäkään tehneet häntä rauhattomaksi, ahdistivathan vaan hänen mieltään yhtä keveästi kuin pilvi kuuta. Joka kerran, kun hänen muistui mieleensä Poluektoff'in murha, ajatteli Lunjeff tyynellä huolettomuudella, että elämässä täytyy löytyä oikeutta, — se tahtoo sanoa, että ihminen ennemmin tai myöhemmin kärsii rangaistuksen synneistään. Mutta sitä ajatellessaan heitti hän terävän silmäyksen kammarin pimeään nurkkaan, jossa oli erittäin hiljaista, ja pimeys ikäänkuin näytti tahtovan ottaa jonkin määrätyn muodon… Sitten riisuutui Ilja, laskeusi vuoteelle ja sammutti lampun. Hän ei puhaltanut sitä heti sammuksiin, vaan kiersi ensin väännintä ylös ja alas muutamia kertoja, niin että tuli milloin miltei kokonaan katosi, milloin leimahti uudestaan, ja pimeys milloin syöksi joka suunnalta sänkyä kohden, milloin taas väistyi takaisin huoneen nurkkiin. Kauan leikki hän niin, tuijottaen silmät suurina pimeyteen, kuin odottaen saavansa nähdä siinä jotakin… Vihdoin leimahti liekki viimeisen kerran ja sammui, ja pimeys verhosi koko huoneen, mutta se tuntui vielä levottomalta, kun ei ollut ennättänyt tyyntyä taistelustaan valon kanssa. Sitten tuli siitä äkkiä näkyviin ikkuna himmeänsinisenä läiskänä. Jos sattui olemaan kuuvalo, heitti ikkunan takana oleva rautaristikko mustia, pitkiä varjoja pöydälle ja lattialle. Huoneessa oli niin jännitetyn hiljaista, että tuntui kuin syvällä henkäyksellä olisi voinut saada kaikki vavahtamaan. Lunjeff kietoi peitteen huolellisesti ympärilleen, etenkin kaulansa suojaksi, ja makasi kasvot paljaana, tuijottaen pimeään, siksi kunnes uni valtasi hänet. Aamulla heräsi hän reippaana, tyynenä, ja miltei häpesi, muistaessaan eilisiltaisia hullutuksia. Hän joi aamuteensä Gavrikin kanssa tiskin ääressä ja tarkasteli puotiaan, kuin se olisi ollut aivan uusi. Toisinaan käväsi työstä käsin hänen luonaan Paavali, likaisena, risainen pusero yllä, kasvot noessa. Hän oli taas työssä vesijohtomestarilla ja hänellä oli mukanaan tinapannu, lyijytorvia, juotinrautoja. Hänellä oli aina kiire kotiin, ja jos Ilja pyysi häntä jäämään hetkeksi istumaan, vastasi hän hämillään hymyillen:
— En voi! Tunnen itseni sellaiseksi, kuin minulla olisi kotonani Onnenlintu… ja sen häkki olisi liian heikko. Hän istuu yksin siellä kaiket päivät… ja kuka tietää, mitä hän ajattelee? Hänen elämänsä on ikävää… sen hyvin käsitän… Jospa meillä olisi edes lapsia…
Ja Gratsheff huokasi raskaasti…
Toisen kerran, kun Ilja kysyi, tokko hän vielä kirjotti runoja,
Gratsheff vastasi nauraen:
— Kyllä, sormella taivaslakeen… Hiiteen koko runous! Mistä meikäläiselle sellaiseen aikaa riittäisi! Minä, veliseni, olen tarttunut hiekkaan ruumiineni, sieluineni. Ei ole päässäni kipinääkään, ei pienintäkään kipinää. Aina ovat ajatukseni hänessä… teenpä mitätahansa… Siinä on nykyisin runoni… hah, hah, haa! Kun edes olisimme yksimielisiä… mutta nyt on asianlaita se, että minä tahdon näin, hän tahtoo niin… N-niin, raskasta on hänen olonsa…
— Entä sinun? — kysyi Ilja.
— Samoin minun… juuri sentähden… Kunpa voisin hankkia hänelle hauskuutta… hän on tottunut siihen! Alituisesti ajattelee hän rahaa. Jospa vaan meillä olisi runsaasti rahaa, sanoo hän, niin kaikki muuttuisi toisenlaiseksi… Hullu minua, kun en ole ryöstänyt jotakin rikasta kauppiasta… Ja paljon muita hullutuksia puhuu hän. Kaikki vaan siksi, kun hän säälii minua… ymmärrän sen hyvästi… Raskasta on hänen olonsa…