Ja äkkiä tuli Paavali levottomaksi ja juoksi tiehensä.
Iljan luona kävi usein repaleinen, puolialaston Perfishka-suutari, kainalossa eroamaton hanurinsa. Hän kertoi tapahtumista Filimonoff'in talossa ja Jaakosta.
— Petruha on naimisissa. Hänen vaimonsa on kuin punajuurikas, ja poikapuoli kuin keltajuurikas! Siinä on koko kasvitarha! Vaimo on paksu, lyhyt, punanen, leuka kolminkertainen ihraleuka. Ihmisellä saattaa näet olla kolmekin leukaa, vaikka hänellä on vaan yksi suu. Hänellä on pienet siansilmät, joilla hän ei voi katsoa ylöspäin. Hänen poikansa on pitkä, keltanen ja käyttää silmälasia. Hän on äärettömän hieno herra! Savva on hänen nimensä; hän puhuu nenäänsä ja on kohtelias ja hyvin kasvatettu äidin läsnäollessa, vaan tämän seläntakana elää kuin viimeistä päivää. Hauska perhe, kaikella kunnioituksella sanottuna! Jashka on nyt sen näköinen kuin pelästynyt russakka, joka koettaa päästä seinänrakoon piiloon. Hän juo salaa, raukka, ja rykii hirveästi. Hänen rakas isänsä on nähtävästi turmellut hänen keuhkonsa! Hän on niin lauhkea ja heikko, että pian hänestä lopun tekevät… Setäsi on kerran kirjottanut Kijevistä… Minun mielestäni yrittelee hän turhia… kyttyräselkää ei huolita paratiisiin!… Matitsan jalat ovat nyt rampautuneet ja hän kulkee nyt rattailla, palkattuaan vetäjäksi erään sokean, jota hän ajaa ohjaksista kuin hevosta — on kuolla nauruun kun sen näkee. Mutta yhtäkaikki elättää hän itsensä. Kunnon eukko hän on, sanon! Jollei minulla olisi ollut niin erittäin hyvää vaimoa, olisin ehdottomasti nainut tuon Matitsan. Suoraan puhuen ei koko maailmassa ole kuin kaksi kunnon naista, naista, joiden sydän on oikealla paikallaan, nimittäin vaimoni ja Matitsa… Hän kyllä juopottelee, vaan miksei hyvä ihminen saisi juoda? Hyvät ihmiset ovat aina juoppoja…
— Entä kuinka on Mashutkan laita? kysyi Ilja.
Tyttärestä muistutettaessa katosi ivahymy suutarin huulilta, — oli kuin syksyinen tuuli olisi puhaltanut kuivat lehdet puusta, Perfishkan huulet vapisivat, keltanen naama kävi pitkäksi, ja hän sanoi hämillään hiljaa:
— En tiedä hänestä mitään… Hrjenoff on suoraan sanonut minulle, etten saa näyttäytyäkään, muuten antaa hän Mashutkalle selkään… Etkö tahdo, Ilja Jakovlitsh, antaa minulle joitakuita kopeekoita ryyppyyn!…
— Loppuasi kohden kuljet, Perfili, — sanoi Ilja säälien.
— Se on varma se, — myönsi suutari rauhallisesti. — Mutta moni tulee kuoltuani kaipaamaan minua! — vakuuttavasti jatkoi hän, — sillä minä olen iloinen sielu ja mielelläni nauratan ihmisiä! Kaikki he ahkavat ja ohkavat, kiroavat ja siunaavat… mutta minä vaan laulelen niille lauluja ja houkuttelen ne nauramaan. Jos ihminen on kopeekan edestä tehnyt syntiä tai tuhansien ruplien edestä, niin kuolee hän joka tapauksessa ja samalla tavalla häntä helvetissä kidutetaan… Siksi on tarpeellista, että maailmassa on iloisiakin ihmisiä!
Niin hän nauroi ja ilveili, muistuttaen suuresti vanhaa, kynittyä keltasirkkua. Vihdoin poistui suutari, ja Ilja saattoi hänet ulos hymyillen ja päätään pudistellen. Häntä säälitti Perfishka, mutta samalla huomasi hän, että se oli tarpeetonta ja liikanaista. Puhellessaan Paavalin kanssa tahi kuunnellessaan Perfishkan juttuja, hymyili Ilja osanottavaisesti, pudisteli päätään, odottaen heidän poistumistaan, sillä ne toivat hänen mieleensä vanhoja muistoja, jotka vaivasivat häntä. Hän oli uupuneen ihmisen kaltainen, joka on laskeutunut maahan lepäämään, vaan jonka ympärillä surisee syyskärpäsiä estäen häntä nukkumasta. Toisinaan kävi hän surulliseksi kuunnellessaan Paavalin puhetta. Sellaisina hetkinä antoi hän hänelle rahaa ja, levittäen käsiään, sanoi hämillään:
— Muulla en voi sinua auttaa… Neuvoisin kyllä sinua hylkäämään
Vjeran…