— Hylätä häntä en voi, — virkkoi hiljaa Paavali. — Se hylätään, jota on käynyt tarpeettomaksi. Mutta hän on tarpeellinen minulle… ja paitsi minua, monelle. Hänet viedään minulta… Ja kenties en rakastakaan häntä sydämestäni, vaan vihasta, kiukusta. Hän on koko elämäni ainoa onnenmuru. Voisinko luopua hänestä? Mitä minulle silloin jäisi?… En luovu, en! Surmaan hänet ennen, kuin hänestä luovun.
Gratsheff'in laihat kasvot tulivat punasia pilkkuja täyteen ja hän puristi nyrkkiään.
— Oletko sitten huomannut, että häntä koetetaan viekotella? — kysyi
Ilja miettivästi.
— En ole huomannut…
— Ketä sitten tarkotat, sanoessasi: hänet viedään minulta?
— On olemassa sellainen voima, joka tahtoo viedä hänet minulta… Voi, perkele! Isäni joutui naisen tähden turmioon, sama näyttää tulevan minunkin osakseni…
— Et ole millään autettavissa! — sanoi Lunjeff, tuntien jonkinlaista tyydytystä. Paavali säälitti häntä enemmän kuin Perfishka, ja kun Gratsheff puhui vihaisesti, rupesi Iljankin rinnassa kiehumaan viha jotakin kohtaan. Mutta vihamiestä, joka tuon vihan synnytti, vihamiestä, joka oli murjonut Paavalin elämän, ei ollut näkyvissä. Ja taas tuntui Lunjeff'ista, että hänen vihansa, samoin kuin säälinsä, samoin kuin kaikki hänen hyvät tunteensa ihmisiä kohtaan, oli tarpeeton. Paavali virkkoi kasvot synkkänä:
— Minä tiedän, etten ole millään autettavissa… Ja kuka tahtoisi auttaa? Me, veliseni, olemme yksin maailmassa. Kohtalo on antanut meille määräyksen: tee työtä, kärsi, vaikene… ja kuole sitten, — piru vieköön!
Ja, katsoa tuijottaen ystävänsä kasvoihin, jatkoi hän lujalla, pahaa ennustavalla varmuudella:
— Sinäkin olet päässyt rauhalliseen nurkkaasi… Mutta minä sanon sinulle — löytyy joku, joka yöt valvoen miettii, kuinka saada sinut työnnetyksi pois täältä…