— Mitä te nyt puhelette setä Larion?
Molemmat vaikenivat, kuiskuttelivat keskenään ja olivat nähtävästi hämmästyneitä. Sitten huutaa Savelka:
— Mitä sinä? Itse sinä haukut ihmisiä konniksi, ja itse sinä, häpeemätön, teet konnan Matveikistä! Minkätähden?
Sitten lähestyi hän minua ja puhui:
— Katsohan, Motka, tässä on tulitikkuja! Näes, minä hieron niitä käsissäni… Näetkö! Sammuta tuli, Larion!
Lamppu sammutettiin, ja minä näen Savelkan käsien loistavan samankaltaisella sinertävällä valolla kuin löydetty pyhäinkuvakin. Sitä oli hirveä nähdä, ja samalla tuntui se loukkaavalta.
Savelka puheli jotakin, mutta minä kätkeydyin uunin nurkkaan, suljin sormilla korvani ja olin ääneti. Silloin tulivat molemmat luokseni, — ottivat viinaakin mukaansa, — ja kauvan kertoi kumpikin minulle todellisista ihmeistä ja yrityksistä pettää ihmisten uskoa. Ja heidän puhuessaan nukuin minäkin vihdoin.
Mutta kahden kolmen päivän kuluttua saapui meidän kylään paljon pappeja ja virkamiehiä. He ottivat takavarikkoon pyhäinkuvan, eroittivat kylänkirjurin virastaan ja peloittivat pappia oikeudenkäynnillä. Silloin minäkin uskoin, että tässä oli petos, vaikka minun olikin vaikea selittää, minkätähden tuo petos oli pantu toimeen juuri sen vuoksi, että eukoilta saataisiin pellavat ja ukoilta rahat.
Kun minä olin seitsenvuotias, alkoi Larion opettaa minua lukemaan kirkollisia kirjaimia, ja kahden vuoden kuluttua avattiin meidän kylässä koulu, jolloin hän vei minut sinne. Alussa minä hieman pelkäsin Larionia. Oppiminen kyllä viehätti minua, ja minä pidin paljon kirjoista niin että hän kuulusteltuaan läksyni lausui:
— Erittäin hyvin, Motka!