Hänellä ja Savelkalla oli samanlainen usko. Muistanpa, mitenkä kerran pyhäinkuva ihmeellisesti ilmaisi itsensä meidän kylässä. Kerran syksyllä tulee eräs eukko varhain aamulla ottamaan vettä kaivosta, ja näkee äkkiä pimeän kaivon pohjalla — valoa. Akka alkoi heti koota kansaa, kylänkirjuri saapui paikalle ja pappikin tuli. Larion juoksi myöskin paikalle, ja silloin juuri laskettiin mies kaivoon, ja hän toi sieltä mukanaan "Palamattoman pensaan" kuvan. Heti alkoi kuulua ympäriltä rukouksia, ja päätettiin rakentaa rukoushuone kaivon päälle. Pappi huutaa:
— Oikeauskoiset, uhratkaa!
Kylänkirjurikin käskee, ja antoi itse kolme kopeekkaa. Talonpojat avoivat kukkaronsa, akat haalasivat kokoon palttinaa ja viljaa, ja koko kylä riemuitsi. Minäkin olin iloinen kuin olisi ollut pääsiäissunnuntai.
Mutta jo rukousten aikana näin minä, että Larionin kasvot olivat surullisen näköiset eikä hän katsonut kehenkään, ja Savelka hymyili itsekseen. Minä läksin yöllä katsomaan ilmestystä. Kuva oli kaivon kannella ja levitti ympärilleen savunkaltaista sinertävää valoa, aivankuin joku näkymätön olisi hellästi hengittänyt siihen ja saanut sen valoisaksi ja lämpimäksi; minulle se oli raskasta ja samalla hauskaa.
Minä saavun kotiin ja kuulen, mitenkä Larion puhelee surullisesti:
— Sellaista Jumalan Äitiä ei ole!
Ja Savelka nauraa pitkäveteisesti:
— Minäpä tiedän. Elihän Mooses aikoja ennen Kristusta! Merkillistä, vai mitä? Ah, te ihmeitten tekijät!
— Vankilaan pitäisi panna sekä kylänkirjuri että pappi tuon ihmeen vuoksi! — lausui Larion hyvin hiljaan. — Kas, kun eivät vielä voiton himonsa vuoksi tappaneet Jumalaa ihmisten nähden.
Minusta tuntuu tuollainen puhe vastenmieliseltä ja minä kysyn uunilta: