Ja ympärilläni — on hiljaista. Tänne ei kuulu kellonkaan ääni, en tiedä, miten aikaa mittaisin, en tiedä, milloin on päivä, milloin yö. — Kukahan rohkenee riistää ihmiseltä auringon valon?
Mädäntynyt ilma on tukahuttamaisillaan minut, minun sieluni on kuin tulessa eikä se näytä minulle Herran teitä, ja sydämelleni kallis usko sulaa yhteen jumalallisen kaikkitietäväisyyden ja oikeudentunnon kanssa. Mutta kuin kirkas tähti väikkyy edessäni isä Antonin kasvot, — ja minun kaikki ajatukseni, kaikki tunteeni ovat — hänen luonaan kuin yöperhoset tulen luona. Hänen kanssaan minä seurustelen, hänelle valitan huoliani, häneltä kysyn neuvoa, ja pimeydessä olen minä näkevinäni pari sädettä hänen hymyilevistä silmistään. Nämät kolme päivää olivat minulle hyvin kallisarvoiset, ja kun minä vihdoin pääsin ulos tästä kuopasta, — niin sokeutuivat silmäni ja pääni oli kuin toisen ihmisen pää. Mutta veljet nauroivat:
— No, miltä tuntui hengellisessä saunassa?
Illalla kutsui igumen minut luokseen, asetti minut polvilleni ja piti pitkän puheen.
— On kirjoitettu: minä katkon syntiseltä hampaat ja taivutan hänen niskansa maahan asti…
Minä vaikenen ja kuuntelen sydän pivossa. Isä Antoni on seisovinaan rauhallisena edessäni ja sulkee minun suuni hellällä hymyllään.
Ja pian — pehmeni igumenkin.
— Sinua, lurjus, pidetään arvossa, — sanoi hän, — sinua ajatellaan, sinun ahkeruutesi työntekoon on huomattu ja sinun järjellesikin osataan antaa sille tuleva arvo. Ja nytkin ehdotan minä sinulle valittavaksi kaksi palveluspaikkaa: tahdotko sinä ruveta istumaan luostarin konttoorissa vai rupeatko isä Antonin kamaripalvelijaksi?
Se oli kuin lämmintä vettä minun päälleni, minä olin tukahtua ilosta ja sain tuskin sanotuksi:
— Sallikaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.