— Alistu, Matvei!
Hän voitti minut kahdella sanallaan ja lämpimällä katseellaan. Kun hän sitten kumarsi muonavarain hoitajalle maahan asti, tein minäkin samoin, ja kysyin sitten, — milloin minä saisin lähteä metsään?
— Kolmen päivän kuluttua, — vastaa hän, — ja nämät kolme päivää saat istua arestissa! Niin…
Ell'ei Antoni olisi ollut läsnä, olisin minä varmaan lyönyt murskaksi muonavarain hoitajan. Mutta minä olin ymmärtänyt hänen sanansa pieneksi viittaukseksi siitä, että minulla on mahdollisuus lähestyä häntä, ja tämän tähden olin minä valmis vaikka hakkaamaan pois käteni.
Minut vietiin arestihuoneesen — konttoorin alla olevaan pieneen kuoppaan, jossa ei voinut maata eikä seisoa, vaan ainoastaan istua. Lattialle oli heitetty olkia, ja koko kuoppa oli märkänä kosteudesta. Hiljaista oli siellä kuin haudassa, ei ollut edes hiiriä, ja niin pimeä, että kättäänkään ei näe. Jos koetat katsoa kättäsi, — niin et voi.
Istun täällä äänetönnä. Ja kaikki vaikenee minussa, kaikki on kuin lyijyyn valettu, minä olen raskas kuin kivi, ja kylmä kuin jää. Minä kiristelen hampaitani, aivan kuin olisin sen avulla voinut koota ajatuksiani, mutta ne tulevat kuumiksi kuin hiilet ja polttavat minua. Olisin mielelläni purrut, mutta ei ollut mitään purtavaa. Tartuin käsillä hiuksiini, pudistelin itseäni, että kieli suussa heläjää, sieluni huusi, raivosin ja olin kuin riivattu.
— Missä on oikeutesi, Herra? Eivätkö jumalattomat leiki sillä ja eivätkö he käytä sitä oman pahan valtansa tukemiseksi? Mikähän minä sitten olen Sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri vaiko sinun kauneutesi ja oikeutesi vartija?
Minä muistan luostarielämän ankaruuden — ja se tuntuu nyt minusta jonninjoutavalta ja naurettavalta. Minkätähden munkit ovat — Jumalan palvelijoita? Mistä syystä he ovat muita pyhemmät? Minä tunnen talonpojan raskaan elämän tuolla kylissä. Se on kylmää ja ankaraa! He ovat kaukana Jumalasta: juovat, tappelevat, varastavat ja tekevät kaikellaista syntiä. Jumalan teitä eivät he tunne, eikä heillä ole voimia eikä aikaa etsiskellä Hänen totuuksiaan, — sillä jokainen on nälän pelosta kiinnitetty maahansa. Voiko heiltä siis muuta vaatiakaan? Mutta täällä elävät ihmiset vapaina ja yltäkylläisyydessä, täällä on heillä viisaita kirjoja, — vaan kuka heistä Jumalaa palvelee? Ainoastaan heikot ja verettömät, tuollaiset kuin Grisha, vaan muille on Jumalan nimi — suojeluksena synninteossa ja valheitten lähteenä.
Minä muistan munkkien tavattoman ahneuden naisiin ja heidän lihallisen ruokottomuutensa, joka ei eläimiäkään ylenkatsonut; — heidän laiskuutensa ja ahmattimaisuutensa, heidän riitansa veljeysseuroissa, jolloinka he kaakattivat toisilleen kuin korpit kalmistossa. Grisha oli kertonut minulle, että vaikka talonpojat koettivat kuinka ahkerasti tehdä työtä luostarin hyväksi, kasvoivat heidän velkansa yhä.
Aloin nyt ajatella itseänikin. Kauvan minä jo olen maleksinut täällä, vaan mitä olen sillä voittanut sielulleni. Ainoastaan haavoja olen minä saanut, haavoja ja lyöttymiä. Ja millä olen järkeäni rikastuttanut? Ainoastaan sillä, että olen nähnyt paljon ruokottomuutta ja alkanut tuntea inhoa ihmisiin.