Hän rypisti kasvojaan, ajatteli ja katseli kysyvästi minuun.
— Jos rupeat konttoristiksi, — sanoi hän, — niin ei sinun tarvitse kantoja nostaa, vaan jos sinua haluttaa ruveta kamaripalvelijaksi, niin saat myöskin samalla työskennellä metsässä.
— Suvaitkaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.
Hän kysyy ankarasti:
— Minkätähden, sinä hupsu? Konttoorissa olisi helpompi olla ja se olisi kunniallisempaakin.
Minä seison kannallani.
Hänen päänsä painuu alas ja hän ajattelee.
— Minä sallin sen, — sanoo hän sitten. — Sinä olet merkillinen nuorukainen, ja sinun jälkiäsi pitää seurata… Kuka sen tietää, millainen tuli sinussa palaa; niin kuka tietää. Mene rauhaan!
Minä läksin metsään.
Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.