Työ oli raskasta; metsä oli ijänikuista, juuret menivät syvälle, kannot olivat suuria, niitä sai kaivaa hiki hatussa ja hakata, — ja kun sitten pani hevosen vetämään kantoa, niin pani tämäkin kaikki voimansa liikkeelle, mutta sai ainoastaan kuoren lähtemään puusta. Jo puolenpäivän aikaan särkivät kaikki paikkani, hevonen vapisi ja oli vaahdossa ja katseli minuun pyöreillä silmillään aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
— En voi, veliseni, se on liian raskas!
Minä katselen hevosta ja taputan sen kaulaa.
— Kyllä minäkin sen näen.
Ja uudestaan alan kaivaa ja hakata kantoa, mutta hevonen katselee sekä pudistelee päätään. Hevoset ovat — viisaat; minä luulen, että he näkevät milloin mies tekee turhaa työtä.
Siihen aikaan oli minulla eräs kohtaus Mihailan kanssa, joka oli vähällä päättyä huonosti minulle. Syötyäni päivällistä menen minä kerran työhöni ja olen jo päässyt metsään, kun hän äkkiä alkaa ajaa minua takaa kädessä — keppi, kasvot villiytyneen näköisinä, kiristeli hampaitaan sekä mörisi kuin karhu… Mitä tämä on?
Minä pysähdyn ja odotan. Hän ei lausunut minulle sanaakaan, vaan heiluttaa keppiä minun pääni päällä. Mutta minä kumarruinkin alas ja tyrkkäsin päälläni hänen vatsaansa. Hän kaatui vatsalleen, minä otin häneltä kepin ja kysyin:
— Mitä sinä tahdot? Minkätähden näin teet?
Hän väänteli itseään minun allani ja kähisee:
— Lähde heti pois luostarista…