— Minkätähden?
— Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut… Lähde pois…
Hänen silmänsä ovat punaset, ja niistä valuu kyyneleitä, jotka myöskin näyttävät punasilta, ja hänen huulillaan on vaahtoa. Hän repii vaatteeni, puree minua, potkii ja koettaa päästä käsiksi kasvoihini. Mutta minä voin jotenkin helposti hillitä hänet, nousin pois hänen päältään ja sanoin:
— Sinulla on munkin virka, mutta siitä huolimatta sinä, senkin elukka, haudot tuollaista ilkeyttä sydämessäsi! Ja — mistä syystä?
Hän nousee istumaan ja vaatii itsepintaisesti:
— Lähde pois! Elä johdata sieluani kadotukseen…
Minä en ymmärrä tästä mitään! Mutta sitten arvasin minä asian, ja sanon hänelle hiljaan:
— Ehkä sinä, Miha, luulet minun kertoneen sinun surullisesta hairahduksestasi? Se ei ole kuitenkaan totta; minä en ole kertonut siitä kenellekään!
Hän nousi ylös, pudisteli itseään, syleili puuta, katseli minua villeillä silmillään ja sanoi:
— Vaikka sinä kertoisit koko maailmalle — niin tuottaisi se vaan huojennusta minulle. Minä kadun ihmisten edessä syntiäni ja he antavat minulle anteeksi; mutta sinä, elukka, halveksit kaikkia, — enkä minä tahdo olla sidottuna sinuun, ylpeä kerettiläinen! Elä saata minua, senkin raato, tekemään vielä veristä syntiä!