— No, jos niin on, niin lähde sitten itse, mutta minä en lähde, — tiedä se.
Mutta nyt hyökkäsi hän uudestaan päälleni, me lankesimme molemmat likaan ja ryvimme siinä kuin sammakot. Nyt tuli näkyviin, että minä olinkin paljon vahvempi häntä, ja hän, onneton, jäi maata ja itki.
— Kuulepas, Mihaila, — sanon minä. — Minä lähden jonkun ajan kuluttua, mutta — en voi vielä lähteä! Tämä ei johdu itsepäisyydestä, vaan minun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa!
— Mene isäsi perkeleen luokse! — ähkyy hän kiristellen hampaitaan.
Minä erkanin hänestä, ja muutaman päivän kuluttua sai hän käskyn matkustaa kaupunkiin pitämään siellä luostarin majataloa, enkä minä ole sen koommin nähnyt häntä.
Minä lopetin työni, — ja olen pian aivan uudessa puvussa isä Antonin luona. Ensimäisestä viimeiseen päivään muistan minä sen ajan, se on kuin poltettu sydämeeni ja piirretty ihooni.
Hän johtaa minua huoneessaan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti, opettaa minulle miten, millä tavalla ja koska minun on häntä palveltava. Yksi huone oli kaappeja täynnä, ja kaapeissa oli hengellisiä ja maallisia kirjoja.
— Tämä on minun rukoushuoneeni, — sanoo hän.
Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan luona pehmeä nojatuoli, toisella puolella pöytää sohva, joka oli peitetty kallisarvoisella nahalla, ja pöydän edessä oli korkeaselkäinen tuoli, joka oli päällystetty painetulla nahalla. Toista huonetta käytti hän makuuhuoneenaan ja siinä oli leveä sänky, liinavaatekaappi, pesukomuuti, jossa oli suuri peili, paljon harjoja, kampoja, erivärisiä pulloja, ja kolmannen huoneen seinään, — joka muuten oli ruma ja tyhjä, — oli tehty kaksi salakaappia. Toisessa oli viinaa ja viinaleipää, toisessa teekeittiö sekä kaikellaisia keitettyjä ja paistettuja herkkuja.
Kun me olimme lopettaneet tarkastuksemme, vei hän minut kirjastoon ja sanoi: