Hän nauraa taas ja vastaa.
— Hyvä veri on — ainetta, josta muodostuu ylpeä henki!
Päivä oli kirkas, aurinko katseli ikkunasta sisään ja Antoni istui sen säteissä. Äkkiä tuli mieleeni omituinen ajatus, se kohotti päätään kuin käärme ja pisti sydämeeni, — minä vapisin, hyppäsin seisoalleni ja katselen tarkasti munkkia. Hänkin nousi ylös, ja minä näen, miten hän ottaa pöydältä veitsen, leikittelee sillä ja kysyy:
— Mikä sinun nyt on?
Minä kysyn häneltä:
— Etteköhän te ole minun isäni?
Hänen kasvonsa muuttuivat, tulivat sinertäviksi ja liikkumattomiksi aivan kuin olisivat olleet veistetyt jäästä, ja hän ummisti puoleksi silmänsä, jotta niitten loiste katosi. Sitten sanoo hän hiljaa:
— Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Milloin? Kuinka vanha olet? Kuka on äitisi?
Ja kun minä kerroin hänelle, mitenkä minä olin heitetty oman onneni nojaan, hymyili hän ja pani veitsen takaisin pöydälle.
— Siihen aikaan en minä ollut niillä paikoillakaan, — sanoo hän.