Minun tuli paha ja tukala olla; olin kuin pyytänyt almua, — jota ei minulle kuitenkaan annettu.
— No, entä jos minä olisin ollut sinun isäsi, — kysyy hän, — niin mitä sitten?
— Ei mitään, — vastaan minä.
— Niin minäkin ajattelen. Me elämme yhdessä sellaisessa paikassa, jossa ei ole lihallisia isiä ja lapsia, vaan ainoastaan henkinen voima meidät yhdistää. Mutta toiselta puolen olemme me kaikki heitetty oman onnemme nojaan tänne maan päälle, se on, me olemme kaikki veljeksiä siinä onnettomuudessa, jota sanotaan — elämäksi! Ihminen on satunnaisuus maan päällä, tiedätkö sen?
Minä näen hänen silmistään, — että hän nauraa minua. Merkillinen kysymykseni oli saattanut minut tukalaan asemaan, ja minun haluttaa nyt korjailla sitä tai saada se tykkänään unohtumaan. Mutta minä pahennankin asian kysymällä:
— Minkätähden te otitte käteenne veitsen?
Antoni katselee minua ja nauraa hiljalleen.
— Sinä teet rohkeita kysymyksiä! — sanoo hän. — Minä otin sen käteeni tietämättä itsekään syytä siihen. Minä pidän siitä, se on hyvin kaunis.
Ja sitten antoi hän tuon veitsen minulle. Se oli väärä ja terävä, terä oli kullalla kirjaeltu, varsi hopeinen ja siinä punainen kivi.
— Arabialainen veitsi, — selitti hän minulle. — Minä leikkaan sillä auki kirjoja ja pidän sitä öisin päänalukseni alla. Minusta kerrotaan, että olen rikas, vaikka muut ihmiset elävät köyhyydessä, mutta minun koppini onkin täällä syrjässä.