— Jää tänne ja juo teetä minun kanssani…
Minä olen kiitollinen hänelle, sillä minä haluan innokkaasti ymmärtää jotakin.
— Kerro minulle, — sanoo hän, — miten sinä olet elänyt ja miksi olet tullut tänne.
Ja minä aloin kertoa hänelle itsestäni salaamatta ainoatakaan ajatustani, ainoatakaan mielipidettä; ja hän kuuntelee silmät puoliummessa minua niin innokkaasti, että teekin jäi juomatta. Hänen takapuolellaan katseli ilta ikkunasta sisään, puitten tummat piirteet kuvastuvat punaiselle taivaalle ja kertoillen tarinaansa, ja minä kerron minun juttujani katsellen Antonin valkeita käsiä, jotka olivat ristissä rinnalla. Ja kun minä lopetin, — kaatoi hän minulle pikarin tummaa, makeata viiniä.
— Juo, — sanoi hän. — Minä huomasin sinut jo silloin, kun sinä kirkossa rukoilit ääneesi. Eikö luostari auta?
— Ei. Mutta teihin luotan minä lujasti, auttakaa te minua! Te olette oppinut mies, te tiedätte kaikki.
Hän puhuu hiljalleen katsomatta minuun:
— Minä tunnen ainoastaan yhden asian: kun menet vuorelle — niin mene huipulle asti; jos putoat, — niin putoat syvyyden pohjaan asti. Mutta itse en minä noudata tuota lakia, sillä minä olen — laiska. Ihminen ei ole mitään, Matvei, emmekä me ymmärrä, miksikä hän ei mitään ole. Sillä elämä on ihanaa, ja maailma viettelevä. Mutta vaikka olisi kuinka paljon huvituksia, niin ei ihminen sittenkään ole mitään! Minkätähden ei? Tätä arvoitusta en minä ole voinut selvittää… Enkä tahdo sitä ajatellakaan…
Soitettiin iltakirkkoon, hän hätkähtää ja sanoo minulle:
— Mene Jumalan nimeen! Minäkin olen väsynyt ja täytyy mennä palvelukseen.