— Hillitse nulikkasi!
Ja toiset taas ryhtyivät oman käden oikeuteen repien minua korvista niin paljon kuin heitä halutti. Silloin sanoi Larion minulle:
— Ehkä olet sinä, Matvei, kenraalin poika, mutta ei se ole suurikaan asia. Jokainen syntyy samanlaisena maailmaan ja jokaisella on oma kunniansa.
Mutta hän oli myöhästynyt, — olin siihen aikaan kahdentoista vuotias ja tunsin syvästi loukkauksen. Minut eroitettiin nyt ihmisistä, minä lähestyin taas setääni, koko talven kuleskelin hänen kanssaan metsässä pyydystämässä lintuja, ja oppiminen kävi huonosti.
Minä lopetin koulun kolmentoista vuotiaana, ja Larion alkoi ajatella, mitä hän nyt tekisi minusta. Me soutelemme vesillä, minä — airoissa, hän — peräsimessä, ja silloin kulettaa hän mielikuvituksissaan minua kaikilla ihmiselämän poluilla ja kertoilee erillaisista elämänaloista.
Ja hän on näkevinään minut pappina, sotamiehenä ja päällysmiehenä, mutta mikään ala ei ollut hyvä minulle:
— Mitä siitä pidät, Motka? — kysyy hän.
Sitten katsahtaa hän minuun ja sanoo nauraen:
— No ei se mitään kun ei pelkää! Ellet laske, niin nouset. Mutta vältä sotaväkeä, sillä sotamiehenä oleminen on syntiä.
Elokuussa heti Uspenin päivän jälkeen lähdin minä hänen kanssaan Ljubushinin syvänteelle monneja pyytämään. Larion oli ehkä vähän humalassa, ja hänellä oli viinaa mukanaankin. Maistettuaan pullostaan puhdisti hän kurkkuaan ja lauloi niin että koko joki sai kuunnella.