Hänellä oli huono vene, pieni ja heiluvainen, hän liikkui siinä liian rohkeasti, vene kaatui — ja me molemmat jouduimme veteen. Tämä ei sattunut ensi kertaa, enkä minäkään pelästynyt. Kun minä olin noussut veden pinnalle, näin minä Larionin uivan vieressäni. Hän pudisti päätään ja sanoi:
— Ui sinä rannalle, minä viheliäinen koetan ajaa tätä purtiloa myös sinne.
Lähellä rantaa oli virran juoksu heikko. Minä uin aivan rauhallisesti ja tunsin äkkiä kuin joku olisi kiskassut jalat altani tai minä olisin pudonnut jääkylmään veteen. Minä käännyin katsomaan taakseni ja näin veneemme pohja ylöspäin, mutta Larionia en nähnyt missään. Hän oli poissa.
Aivankuin kivellä olisi isketty päähäni, iski kauhistuskin sydämeeni.
Minua puistatti ja minä sukelsin pohjaan.
Samaan aikaan tuli pellon piennarta pitkin paikalle läheisen maatilan päällysmies Jegor Titoff ja näki, miten me vedessä melskasimme. Hän oli myöskin nähnyt Larionin katoamisen, ja kun minä aloin hukkua, niin Titoff alkoi rannalla riisua vaatteitaan. Hän se veti minutkin kuivalle, mutta Larion löydettiin vasta yöllä.
Larionin hellä henki oli sammunut, ja minusta alkoi kaikki tuntua niin pimeältä ja kylmältä. Kun hän haudattiin, niin makasin minä sairaana enkä voinut saattaa hautausmaalle minulle rakasta miestä. Mutta päästyäni jalkeille, menin minä ensi työkseni hänen haudalleen, istuin siellä, mutta — en voinut itkeä ilmoille tuskaani. Minä muistan hänen äänensä, hänen vilkkaat puheensa, mutta sitä miestä, joka aina ennen laski hellän kätensä pääni päälle, ei enään ollut maan päällä. Kaikki tuntui niin omituiselta ja etäiseltä… Minä suljin silmäni. Äkkiä — nostaa joku minut ylös, tarttuu käteeni ja kohottaa minua. Minä katsahdan häneen — hän on Titoff.
— No, — sanoo hän, — eihän sinulla täällä ole mitään tekemistä.
Mennään pois!
Ja sitten alkoi hän taluttaa minua. Minä seurasin häntä.
Ja hän puhuu minulle:
— Minä näen, että sinulla, lapsi, on hyvä sydän. Hyvä on muistaa vainajia.