Minun tuli nyt keveämpi olla. Vaikenen. Mutta Titoff jatkaa:
— Siihen aikaan kun sinut jätettiin tänne, ajattelin minä, mitähän olisi, jos ottaisi lapsen omakseen, mutta en ennättänyt. Nyt näen, että se on Jumalan tahto, sillä — Hän on uudestaan antanut sinun henkesi minun käsiini. Se merkitsee sitä, että tuletko sinä asumaan minun luokseni?
Minusta oli silloin yhdentekevää elinkö vai enkö ja kenen luona. Ja niin siirryin minä itsekin tietämättäni uusiin oloihin.
Jonkun ajan kuluttua aloin minä katsella ympärilleni. Tuo Titoff — oli pitkäkasvuinen ja juro, hiukset leikatut kuin sotamiehellä, parta ajeltuna ja pitkät viikset. Hän puhui verkalleen aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liian paljon tai ei olisi itsekään oikein uskonut sanojaan. Hän piti aina käsiään selän takana tai taskuissa, aivan kuin olisi hävennyt niitä. Minä tiesin, että kylän talonpojat — ja muittenkin kylien — eivät rakastaneet häntä, ja pari vuotta sitten oli Malininan kylässä häntä piesty seipäilläkin. Kerrottiin, että hän nyt aina kävi pistooli taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasia Vasilijevna, oli kaunis nainen, vaan aina sairas; sitä paitse oli hän laiha, kasvot verettömät, ja hänen suurista silmistään liekehti kuiva ja pelokas tuli. Heillä oli tytärkin, Olja, joka oli kolme vuotta nuorempi minua ja myöskin kivulloinen sekä kalpeakasvoinen.
Ja kaikkialla heidän ympärillään oli hiljaista. Lattialla oli paksut matot, jotta askelia ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaan, puoliääneen, ja kello seinällä kävi hyvin varovaisesti. Pyhäinkuvain edessä paloivat sammumattomat tulet, kaikkialle oli liisteröitty tauluja ja me näimme siinä viimeisen tuomion, apostolien tuskat ja pyhän Barbaran rääkkäämisen. Mutta leposohvalla nurkassa makasi vanha kissa paksuna ja savunkarvaisena sekä katseli viheriöillä silmillään kaikkea tätä hiljaisuutta. Tässä varovaisessa hiljaisuudessa en minä voinut pitkään aikaan unohtaa Larionin laulua enkä lintujemme viserrystä.
Titoff vei sitten minut konttooriin ja alkoi opettaa minulle kirjanpitoa. Tämä elähdyttää minua. Mutta minä näen, mitenkä Titoff seuraa minua, katselee töitäni ja on ääneti aivan kuin olisi odottanut minulta jotakin. Se tekee taas elämäni sietämättömäksi.
Minä en milloinkaan ollut enään iloinen, vaan tulin siitä ajasta alkaen synkkämieliseksi. Ei minun haluttanut puhuakaan kenenkään kanssa. He kysyivät minulta — Titoff ja hänen vaimonsa — Larionistakin, mutta minua ei huvittanut kertoa hänestä, sillä se vaan häiritsi elämääni.
Minun sieluni oli raskas, eikä minua miellyttänyt Titoffin epäluuloa herättävä hiljaisuus. Minä aloin nyt käydä kirkossa ja auttaa Vlasiaa, kirkon vahtimestaria, sekä uutta setääni, — joka oli nuori ja kaunis ja kuului opettajistoon; jumalanpalvelukseen asti koetin minä saada aikani kulumaan papin kanssa, suutelin hänen kättään ja juoksin koirana hänen kintereillään. Minua huudetaan, mutta turhaan, sillä minä tunsin virkani yhtä hyvin kuin hänkin ja tein tehtäväni.
Tähän aikaan minä myös aloin raskaan elämäni — Jumalaa rakastaa.
Kun minä kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilää Jumalan äidin kuvan edessä, niin näin, — miten Hän ja Pienokainen katsovat vakavasti ja sydämellisesti minuun… Minä aloin itkeä, lankesin polvilleni Heidän eteensä ja aloin rukoilla Larionin puolesta. Kuinka kauvan lienen rukoillut — en tiedä, mutta minun tuli helpompi olla, tuli oli syttynyt sydämeeni ja elähytti minua.