Vlasi työskenteli alttarilla ja soperteli siellä ymmärtämättömiä puheitaan. Minä menen hänen luokseen, hän katsahtaa minuun ja kysyy:
— Mikä sinut nyt on noin iloiseksi tehnyt, oletko löytänyt kopeekan?
Minä tiesin, minkätähden hän niin kysyi, — minä löysin usein rahaa lattialta — mutta nyt tuntui hänen kysymyksensä vastenmieliseltä aivankuin hän olisi tahtonut kuristaa sydäntäni.
— Minä rukoilin Jumalaa, — vastaan minä.
— Mitä jumalaa? — kysyy hän. — Niitä on meillä enemmän kuin sata, jumalia nimittäin. Mutta missä on hän, elävä jumala? Missä se oikea jumala eikä puusta tehty. Etsi häntä!
Minä tiesin kyllä, minkä arvon hänen puheelleen voi panna, mutta sittenkin loukkasi se nyt minua. Vlasi — vanhanaikuinen mies, joka tuskin jaksoi liikuttaa vääriä jalkojaan, käveli ehtimiseen kuin nuoran päällä heiluen sinne tänne; suussa ei hänellä ollut ainoatakaan hammasta, kasvonsa olivat tummat ja vanhat, ja niistä katseli pari mieletöntä silmää. Vlasin kuoleman enkeli oli myöskin vanha, — se ei voinut kohottaa kättään ukon päälle, vaikka tämä oli jo järkensäkin menettänyt; joku aika ennen Larionin kuolemaa alkoi hän houraillakin.
— Minä en ole kirkon vartija vaan lauman, — puhuu hän. — Minä olen paimen, paimeneksi olen syntynyt ja paimenena kuolen! No, — pian lähden kirkosta laitumelle.
Hänen ei tiedetty milloinkaan paimentaneen karjaa.
— Kirkko, — puhuu hän, — on kuollut hautausmaa, raatojen pesäpaikka, mutta minä tahdon päästä elävään työhön, minun täytyy saada paimentaa karjaa, sillä kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenia, ja niin olin minäkin kahden viidettä ikään.
Larion nauroi hänen puheilleen ja kysyi kerran nauraen: