Minä huusin hänelle vastaan:
— Itse sinä olet se!
Hän hyppäsi äkkiä ylös pöydästä, pullot vierähtivät alas, astiat särkyivät ja liemiruuat alkoivat juosta lattialle. Minä läksin puutarhaan ja panin siellä maata. Sydäntäni särkee. Täällä on hiljaista, — ja yhtäkkiä kuulen taas Antonin huudon:
— Ulos!
Mutta tähän vastaa nainen kimeällä äänellä.
— Et rohkene, lurjus!
Sitten alettiin pihalla valjastaa hevosia, ne hirnuivat, sillä niillä ei ollut ollenkaan halua tulla valjastetuiksi, ja kuopivat kuivaa maata. Ovia avattiin, rattaitten pyörät alkoivat pyöriä, ja puutarhan portti narisi. Antoni käveli puutarhassa ja kutsui minua hiljaisella äänellä:
— Matvei! Missä sinä olet?
Ja hän näkyy korkeana kulkevan eteenpäin tummien omenapuitten välistä, tarttuu väliin oksiin, työntää niitä syrjään, ja pudottelee kukkia lumena maahan sekä murisee:
— Äh-h, sinä lu-urjus!