— Mitä sinä nyt, mitä sinä, Herra olkoon kanssasi! Minkä naisen? Se ei ole muuta kuin näköhäiriö, lihallinen näky, jonka perkele sai aikaan! Ai-ai-ai! Sinä ehkä ajattelit, että — mistä nainen on tullut miesluostariin?
Minun halutti hieman rauhoittaa häntä:
— Kuka toi teille eilen portviiniä, juustoa ja kaviaaria? — kysyn minä:
Hän joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä.
— Mitä sinä, Kristus varjelkoon sinua! Mitenkä noin paljon sopimattomuutta on mieleesikään tullut?
Hirveän vastenmieliseltä tuo tuntui minusta. Se oli viedä järjen päästä.
Noin puolenpäivän aikaan kulen minä järven ylitse ja istun rannalle, josta katselen sitä luostaria, missä olin pari vuotta viettänyt raskasta elämää.
Metsä levitti viheriät siipensä ja näytti luostaria povellansa. Rehevässä vihannuudessa näkyivät selvästi luostarin hampaiset, valkeat muurit, vanhan temppelin siniset piirteet, uuden kirkon kultainen kupooli, ja punaiset katot. Sädehtien ja kutsuvasti loistivat ristit, ja niitten yläpuolella — oli taivaan sininen kello, joka soi kevään hymniä, — ja aurinko riemuitsi voitostaan.
Keskellä tätä ihanuutta, joka täyttää sielun elävällä riemulla, on jokapäiväisiä ihmisiä pitkissä puvuissa, jotka mätänevät tuolla, elävät turhaan pitkät päivät ilman rakkautta, ilman iloja, mielettömässä työssä ja liassa.
Minä aloin sääliä kaikkia ja itseänikin — vähällä ett'en itkenyt. Ja sitten nousin minä ylös ja lähdin pois.