Hyvät tuoksut täyttävät ilman, koko maa laulaa ja kaikki elolliset sen päällä. Aurinko kasvattaa kukkia kentille, ne kohoavat taivasta kohden ja kumartelevat auringolle. Puitten nuori vihannuus tuntuu kuiskailevan ja värähtelevän. Linnut visertävät, lempi palaa kaikkialla — maa oli lihava ja juopunut omasta voimastaan!
Minä kohtaan talonpojan — ja tervehdimme, mutta hän ennättää tuskin päätään nyökäyttää, sillä hän — menee vaimonsa luokse. Mutta minulla on halu puhella ihmisten kanssa, ja minä puhuttelisin heitä hyväilevällä äänellä.
Vapauteni ensi yön vietin minä metsässä. Kauvan minä makasin katsellen taivasta, laulelin hiljalleen — ja nukuin sitten. Aamulla varhain herätti kylmä minut, ja minä lähden uudestaan kuin siivillä kohden elämääni. Jokainen askel vie minut yhä kauvemmaksi, ja minua haluttaa juoksemalla juosta eteenpäin.
Kohdatessani kansaa katselee se minua syrjäsilmin. Ilettävä, vastenmielinen ja inhoittava oli talonpoikain mielestä pyhiinvaeltajain musta puku, mutta minun ei tarvinnut käyttää sitä. Passini oli jo vanha, mutta igumen oli siihen kirjoittanut, että olen Savvatjevskin luostarin palvelija ja matkustan pyhissä paikoissa.
Ja minä käyn noissa paikoissa sen liikkuvan kansan kanssa, joka juhlapäivinä täytti sadottain meidänkin luostarimme. Veljet käyttäytyivät tätä kansaa vastaan kylmästi tai vihamielisesti — se on muka laiskaa —, koettivat pusertaa siltä ulos joka pennin, panivat sen luostarin töihin, pusersivat siitä kaiken mehun ja halveksivat sitä. Mutta minä, joka olin omissa toimissani, kohtasin vähän ennen näkemiäni ihmisiä, enkä minä etsinytkään heitä, sillä pidin itseäni henkilönä, jolla oli oma erityinen kutsumuksensa, ja asetin siitä syystä myöskin päämääräni muita ylemmäksi.
Minä näen: kaikkia teitä pitkin kulkee harmaita ihmisiä reput selässä ja sauvat kädessä; he kulkevat hiljalleen, katse maahan luotuna, mutta matka edistyy kuitenkin: he kulkevat lempeinä, ajattelevina ja heidän sydämessään asuu varma vakaumus. He seisahtuvat yhteen paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat äänettöminä, tekevät vähän työtä; heidän joukossaan on joku hurskas, — he puhelevat hänen kanssaan hiljaan, ja lähtevät taas matkalle sekä astelevat surullisina toiseen paikkaan.
Siinä kulkee, kulkee vanhoja ja nuoria, naisia ja lapsia aivankuin sama ääni olisi heidät kaikki kutsunut matkalle, ja minä tunnen tässä matkustuksessa pitkin kaikkia teitä jonkinlaista voimaa, — joka valtaa minut, häiritsee minua ja ikäänkuin lupaa paljastaa minulle jotakin. Ja minusta tuntuu kummalliselta tuo levoton ja nöyrä kulkeminen, sillä pitkät ajat on minun oma elämäni ollut aivan jäykistynyttä.
Tuntui siltä kuin maa olisi työntänyt sylistään ihmisen ja sysännyt sen sitten väkivaltaisesti luotaan lausuen:
— Mene, etsi, löydä!
Ja ihminen kulkee kuuliaisena ja varovana, etsii, katselee, kuuntelee tarkasti ja lähtee sitten taas liikkeelle, … kulkee. Koko maa kuiskailee etsijäin jalkain alla, ajaa heitä yhä etäämmäksi — jokien, vuorien, metsäin ja merien ylitse — ja vieläkin kauvemmaksi, sinne, missä on yksinäiset luostarit, jotka lupaavat näyttää ihmeitä; sinne, jossa toivo luo eteen jotakin muuta kuin tämä katkera, raskas ja ahdistuva elämä.