— Niinpä — vaan!
Ja sitten nousi hän varpailleen ja puhui melkein kuiskaten minun korvaani.
— Se — kuolema on kaikkivoipa! Itse Jeesus Kristuskaan ei voinut sitä välttää. Ota, sanoi hän, pois minulta tämä kalkki, mutta taivaallinen Isä, hänen oma Isänsä — ei ottanut, ei voinut ottaa! On kirjoitettu: kuolema tulee — ja aurinkokin kuolee. Niin!
Ukkoni puheli aivan kuin puro, joka vuorelta virtaa:
— Kaikki tuntevat sen, ja ihminen on syntymästään asti kuin syvyyden yläpuolelle pantu rima; se tulee, pyyhkäsee kerran siivellään — eikä ihmistä ole enään missään! Oi, Herra Jumala! "Sinun voimallasi rakennetaan maailma", — mutta miten se rakennetaan, kun kuolema on ylin kaikkia muita? Sinäkin uskot järkeesi, paljon olet kirjoja lukenut, mutta elät vaan niin kauvan kuin kuolema tahtoo.
Hän nauraa ja hänen silmissään näkyy — kyyneleitä.
Mitä minä sanoisin hänelle selitykseksi? Minä en ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa, eikä minulla nytkään ollut siihen aikaa.
Mutta hän hyppii, katselee minua kasvoihin vaalenneilla silmillään, hänen partansa vapisee, vasemman kätensä kätkee hän poveensa, ja katselee yhä aivan kuin odottaisi, että kuolema hyökkäisi äkkiä esille pensaan takaa, tarttuisi hänen käteensä ja veisi helvettiin. Ja minäkin aloin ihmetellen katsella häntä.
Meidän ympärillämme — kuohuu elämä: maa on peitetty smaragdin värisellä ruoholla, leivoset laulavat ja kaikki kasvaa aurinkoa kohden erivärisillä kukitetuilla ilohuudoilla.
— Mitenkä sinä, ukkoseni, olet tullut sellaisiin ajatuksiin? — kysyn minä matkakumppaniltani. — Oletko ollut kovin kipeänä?