— En, — vastaa hän, — olen elänyt rauhallisesti ja tyytyväisenä neljänkymmenen seitsemän vuotiaaksi! Mutta sitten kuoli vaimoni, ja miniäni hirtti itsensä, — molemmat he menivät pois samana vuonna.
— Mutta etköhän sinä itse ajanut miniääsi hirteen?
— En, — vastaa hän, — sen teki hän irstaisuutensa tähden. Minä en koskenut häneen, en! Mutta jos elin yhdessä hänen kanssaan — niin onhan se leskimiehelle anteeksi annettavaa: en minä ole mikään pappi, eikä hän — ollut minulle vieras! Ja jo vaimoni eläessä sain minä olla kuin leskimies. Hän oli sairaana neljä vuotta, eikä päässyt uunilta alaskaan. Kun hän sitten kuoli — tein minä ristinmerkin … ja olin — Jumalan kiitos — taas vapaa! Vielä kerran aijoin minä mennä naimisiin, mutta sitten tulin ajatelleeksi, — että elänhän hyvästi, olen tyytyväinen kaikkeen ja pian pitänee kuolla. Mutta minkätähden? Minä hämmästyin! Annoin kaikki pojalleni — jos lähdin kulkemaan! Ja nyt minä kulkiessani ajattelen itsekseni, että olen matkalla hautaani kohden, — kirjavana välähtelee elämä ja koettaa se ikäänkuin sivultapäin viekotella minua pois hautausmaalta. Kuitenkin — no, saman tekevää!
Minä kysyn häneltä:
— Onko sinun raskas olla, ukkoseni?
— Oi, rakkaani, niin kauhea — etten voi sitä kertoakaan! Päivisin koetan oleskella ihmisten seurassa, — annan ihmisten ympäri piirittää itseni, sillä kuolema on — sokea, ehkä se ei sitten näekään minua tai erehtyy ja ottaa jonkun toisen! Mutta öisin, kun en voi olla suuressa ihmisjoukossa, on kauheata maata unettomana! Silloin tuntuu siltä — kuin ilmassa liikkuisi musta käsi, joka tavoittelee minun rintaani, etsii — missä minä olen. Se leikkii minun sydämelläni kuin kissa hiiren kanssa, ja sydämeni pelkää ja vapisee … oi! Jos nostan päätäni ja katson ympärilleni, näen ihmisten lepäävän kaikkialla, mutta nousevatko he enään milloinkaan, se on — tietämätöntä. Ja väliin vie kuolema ihan tukkukaupalla. Meidän kylässä kokonainen perhe — mies, vaimo ja kaksi tytärtä — kuolivat saunassa häkään!
Hänen huulensa vavahtelevat, hän on hymyilevinään, mutta silmistä tippuvatkin kyynelet.
— Ja jos sitten kuolisikin yht'äkkiä kuin — unessa, — mutta kun ensin tulee sairaus ja sitten alkaa ruumis vähitellen riutua!
Hänen otsansa meni ryppyihin ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin, niin että hän tuli homeen näköiseksi. Sitten hän juoksi ja hyppeli, tuli sammui hänen silmistään ja hiljalleen sopersi hän — ei minulle eikä itselleenkään — seuraavat sanat:
— Herra Jumala! Anna minun elää vaikka sääskenä täällä maan päällä! Elä tapa minua, Herra! Anna minun olla vaikka luteena tai pienenä hämähäkkinä!