— Sääli sinua, — ajattelen minä.
Ja levähdyspaikoissa hän taas lähestyi ihmisiä, — vaikeni ja alkoi uudestaan puhella isännästään — kuolemasta. Hän sanoo hyvin vakuuttavasti ihmisille: te kuolette, katoatte pois päivänä, jota ette edeltäpäin tiedä, tuntina, jota ette myöskään tunne, — ehkä jo kolmen virstan päässä täältä ukkonen tappaa teidät.
Toisille tuottaa hän tuskan, — toiset suuttuvat, haukkuvat häntä, mutta eräs nuori nainen huomautti:
— Niinpä se on, kyllä kuolema on varma!
Ja hän lausui tuon niin ilkeällä äänellä, että se herätti minunkin huomiotani, ja kuolemaa ennustava ukko jäi aivan äänettömäksi.
Koko tien Lubniin oli hän puhellut minulle kuolemasta ja totta puhuen olin minä jo alkanut kyllästyä siihen! Minä näin paljon sellaisia, jotka pakenivat kuolemaa ja olivat sokkosilla sen kanssa. Nuortenkin joukossa on sellaisia, jotka pelko on masentanut — ja nämät ovat inhottavampia kuin ukot — ja kaikki nämät ovat luonnollisesti Jumalan kieltäjiä. Heidän sielunsa on sisältä musta kuin uunin piippu, ja pelko viheltelee aina siellä — vieläpä kauniillakin ilmalla. Heillä on samanlaiset mielipiteet kuin vanhoilla pyhiinvaeltajillakin, he kulkevat täällä maan päällä tietämättä, minne menevät, halveksivat kaikkea eloisaa, muistavat Jumalan nimen, mutta heissä ei ole rakkautta Häneen eivätkä he jaksa tahtoa mitään. Ainoastaan yhden tempun he tuntevat: he koettavat istuttaa pelkonsa ihmisiin, jotta ihmiset ottaisivat heidät vastaan, hellisivät heitä köyhiä.
Ja he lähestyvät ihmisiä ei siitä syystä, että haluaisivat maistaa hunajaa, vaan voidakseen tartuttaa toisenkin sieluun oman mädännäisyytensä haisevaa myrkkyä. He ovat itserakkaita ja hävyttömyyteen asti ylpeitä köyhyydessään. He ovat niitten köyhäin vetelyksien kaltaisia, jotka istuvat kirkkosaattueitten aikana teitten varsilla, paljastavat ihmisten nähtäväksi haavansa ja mätähaavansa sekä muut vikansa, jotta ihmisissä heräisi sääli ja he saisivat vaskikopeekan.
He kulkevat, koettavat kylvää kaikkialle hämmästystä, huokailevat ja haluavat kuulla vastahuokauksia, mutta heidän ympärillään kohoaa mahtava valli, jonka muodostavat nöyrät Jumalan etsijät, ja inhimillinen suru leimuaa monessa eri värissä.
Ja kas tässäkin oli nuori nainen, joka muistutti ukolle hänen hupsuuttaan. Mutta nyt on hän ääneti, kiristelee hampaitaan; hänen kasvonsa ovat päivän paahtamat ja hänen silmistään säihkyy vihan terävä tuli. Jos kysyt häneltä jotakin, vastaa hän röyhkeästi aivan kuin tunkisi puukkoa ihmisen sisään.
— Elä sinä, rakkaani, huuda, vaan kerro minulle surusi, — sanon minä.
— Ehkä sinun tulee sitten keveämpi olla!