Dnjeprin rannalla minä taas tapasin miehen, joka istui vastapäätä luostaria sekä heitteli kiviä veteen. Hän oli noin viidenkymmenen vuotias, parrakas, kaljupäinen, kasvot rypyssä ja suuripäinen. Ensi silmäykseltä minä jo siihen aikaan osasin erottaa vakavat ihmiset, — lähestyin häntä ja istahdin hänen viereensä.
Oli ilta. Dnjepr vyörytteli tummia aaltojaan, ja sen takana oli koko vuori täynnä temppeleitä. Kirkkojen kupoolit välkkyivät ylpeinä ja kultaisina auringon valossa, ristit loistivat, ikkunain lasit sädehtivät kuin jalokivet, — ja näytti siltä kuin maa olisi avannut sylinsä ja ylpeän jalomielisenä näytteli nyt aarteitaan auringolle.
Mutta vierelläni istuva mies avaa nyt suunsa ja sanoo surullisesti:
— Koko luostarin pitäisi peittää lasilla, munkit pitäisi ajaa sieltä pois eikä ketään saisi laskea sisälle, — sillä ei ole sellaisia ihmisiä, jotka olisivat kyllin arvokkaita käymään keskelle tuota kauneutta!
Luostari oli tuossa joen takana kuin jonkun suuren ja viisaan miehen kertoma satu; etäältä tulevat Dnjeprin aallot ja loiskivat iloisesti, ne näkevät tuon kauniin sadun, mutta joen ihmeellisen laulunkin keskestä kuuluu ihmisen hiljainen ääni:
— Kuinka mahtavasti se on alettu ja kuinka lujasti rakennettu!
Ja minä muistan nyt kuin vanhan unen ruhtinas Vladimirin, Antonin, Feodosian, nuo venäläiset sankarit, — ja minä tunsin sääliä jostakin syystä.
Kovalla äänellä ja iloisesti soivat monilukuiset kellot tuolla rannalla, mutta täältä minun sydämestäni kuuluvat vielä kovemmin surulliset ajatukset elämästä.
— Ei kukaan meistä muista syntymäänsä. Minäkin läksin hakemaan oikeata uskoa, vaan nyt ajattelen yksin ihmistä. Sillä minä en näe ihmistä missään. Kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja, kauppiaita, — vaan tavallista yksinkertaista ihmistä — et missään näe ottavan osaa jokapäiväisiin töihin. Jokaisella on, ketä hän palvelee, jokainen tottelee toisen käskyjä. Päällikölläkin on päällikkö, ja tätä jatkuu silmin näkemättömään korkeuteen asti. Ja siellä vasta on Jumala jossain piilossa.
Tulee yö. Joen vesi muuttui tummemmaksi, ja kirkkojen risteistä hävisivät säteet. Mies heittelee vaan kiviä jokeen, mutta minä en näe enään niitten aikaan saamia renkaita vedessä.