— Kolme vuotta sitten, — puhuu hän, — syntyi meillä Makopissa kapina karjaruton tähden. Rakuunat kutsuttiin meitä vastaan, ja kristityt tappoivat kristityitä. Karjan tähden! Paljon kansaa tuhottiin. Minä ajattelinkin, että millainenhan usko meillä venäläisillä oikeastaan on, kun me härkäimme kuoleman tähden tuhoamme toisiamme, vaikka Jumala on meille sanonut: elä tapa!
Luostari sulaa pimeyteen, se näkyy ikäänkuin kohoavan vuorelle kuin kummitus. Mutta kasakka etsii käsillään kiviä maasta, ja kun hän löytää kiven, heittää hän sen heti jokeen. Ja vesi molskahtaa.
— Niin on ihmisten laita, — puhuu kasakka pää alas painuneena. — Herran laki määrää papistolle maidon, ja meille jää ainoastaan hera. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Herran", — mutta voiko hän, sinun sydämesi, olla puhdas, jos sinä elät oman halusi mukaan? Tai eikö sinulla olekaan vapaata tahtoa eikä edes totista uskoa, vaan ainoastaan ajatuksia.
Hän nousi ylös, katseli ympärilleen ja näytti hyvin tanakalta.
— Me emme ole vapaita Jumalan edessä, ajattelen minä!
Sitten nosti hän vähän lakkiaan ja lähti, mutta minä jäin kuin naulattuna seisomaan paikalleni. Olin tahtonut sanoillani valloittaa tuon kasakan — mutta nyt en ymmärrä, vaan tunnen, että — hänessä olikin totuus.
Etelän lämmin pimeä yö hyväilee minua, ja minä vaan ajattelen.
— Eiköhän ihmissielun kauneus olekin ainoastaan tuskissa? Ja missä on se tervaskanto, jonka ympärillä ihmisyyden myrsky saa riehua? Mitä merkitystä sitten on tuolla tyhjyydellä?
Talveksi yritin minä aina etelään, jossa on lämpimämpi, mutta jos lumi ja pakkanen saavuttivat minut pohjassa, niin silloin aloin minä kulkea luostarista luostariin. Aluksi — luonnollisesti — katselevat munkit kieroon, mutta kun saa näyttää itsensä työnteossa, — niin tulee heidän hauska olla, kun näkevät miehen tekevän hyvää työtä, eivätkä he silloin säästä rahojaan. Jalat saavat levätä, vaan pää ja kädet olla työssä. Ja nyt muistuu mieleen kaikki, mitä viime vuonna olen nähnyt. Tuosta kaikesta tahtoisin mielelläni kerätä puhdasta ravintoa sielulleni, — ja minä leikkaan, sären, koetan ymmärtää miksi ja minkätähden, mutta hämmästynkin ja puhkean lopulta kyyneliin.
Minä tunnen, että olen kyllästynyt maailman valitushuutoihin ja suruun ja ne ovat tylsistyttäneet sieluni rohkeuden. Minä olen tullut itsepäiseksi, äänettömäksi ja minussa on kasvanut jonkinlainen viha kaikkia ja kaikkea vastaan. Väliin sai pimeä uneliaisuus minut valtaansa, minä elin useita viikkoja kuin sokea tai päivää pelkäävä, — mikään ei tyydytä, mitään elähdyttävää en näe. Minä alan nyt ajatella: mutta eiköhän tämä kulkurielämä käskekin minua elämään kuin kaikki muutkin, ei koettamaan arvailla arvoituksia, vaan alistumaan nöyrästi säädettyjen lakien alle? Päivä on minusta pimeä kuin yö; ja minä olen yksin maailmassa aivan kuin kuu taivaalla, mutta en voi valaista. Toisella kertaa taas erkanen minä itsestäni, asetun syrjään, katselen ja näen: tienhaarassa seisoo terve nuorukainen, jota kukaan ei tunne. Eikä kukaan miellytä nuorukaistakaan eikä hän mihinkään usko. Minkätähden hän elää, tuo nuorukainen? Minkätähden maailma on sysännyt hänet pois luotaan?