Ja sieluni kylmeni yhä enemmän…
Minä poikkesin myöskin — viikoksi tai pariksi — naisluostareihin, — ja eräässä tuolla Volgan varrella löin minä kirveellä jalkaani, kun hakkasin puita. Äiti Feoktista alkoi lääkitä minua, ja hän oli tuollainen hyväntahtoinen eukko. Luostari oli pieni, mutta rikas, ja sisaret olivat kaikki kylläisiä ja tärkeän näköisiä. Mutta kaikki he suututtivat minua imelyydellään, siirappimaisella hymyllään ja rasvamahoillaan.
Minä olen kerran iltakirkossa ja kuulen — erään köörilaulajattaren laulavan ihmeellisen kauniisti. Tyttö oli pitkä, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä olivat mustat ja ankarat, huulensa punaset ja äänensä suuri ja rohkea. Hän laulaa kuin tekisi minulle kysymyksiä ja minä ihmettelen tuossa äänessä ilmenevää ikäänkuin ilkeyden pusertamaa kyyneltä.
Jalkani parani yhä, hankkiuduin jo lähtemään pois ja olin jo työssäkin. Ja niinpä kerran kun minä puhdistin tietä luoden lunta pois, tulee sama köörilaulajatar, kulkee hiljaan kuin olisi hän kohmettunut. Oikeassa kädessä, jolla hän painoi rintaansa, oli rukousnauha, ja vasen käsi riippui velttona pitkin ruumista. Hänen huulensa olivat tiukasti suletut, silmäkarvat rypyssä ja kasvonsa kalpeat. Minä kumarsin hänelle, mutta hän vaan piti päätään ylhäällä ja katsahti minuun aivan kuin minä olisin joskus tehnyt hänelle jonkun suuren rikoksen.
Hän ärsytti minua tuolla katseellaan, enkä minä siihen aikaan juuri kunnioittanutkaan nuoria nunnia.
— Mitä, — sanon minä, — neitseenä eläminen ei näytä olevan aivan helppoa?
Hän pysähtyi ja näytti kuohahtavan.
— Mitä sinä sanoit? — kysyi hän.
— Tuntuuko vaikealta itseänsä vastaan taisteleminen?
Mutta hän antoi minulle siihen nopeasti vastauksen, hiljaan ja samalla ilkeyttä ilmaisevalla tavalla: