— Oo, — perkele!
Ja sitten poistui hän nopeasti mustana kuin synkkä pilvi myrskyisenä päivänä.
Minä en voi itsekään selittää, minkätähden minä noin sanoin, mutta siihen aikaan tulivat sellaiset ajatukset yhä useammin mieleeni, ne syttyivät ja lensivät kipunoina jonkun kasvoille. Minusta nimittäin näytti, että kaikki ihmiset valhettelevat ja teeskentelevät.
Jonkun ajan kuluttua näin minä hänet uudelleen toisella tiellä. Ja nyt olin minä vieläkin ilkeämpi: minkätähden hän tuolla tavalla peittäytyy mustiin ja kenen tähden hän koettaa kätkeytyä? Kun hän saapui minun kohdalleni, niin sanoin minä:
— Tahdotko lähteä karkuun täältä?
Tyttö hätkähti, hänen päänsä vaipui alas, sitten ojensi hän itsensä suoraksi kuin nuoli, ja minä vaan odotin, että hän huutaisi.
Mutta hän kulkee ohitseni, ja minä kuulen häneltä odottamattoman vastauksen:
— Illalla sanon.
Minä hämmästyin. Luulin ensin, että olin kuullut väärin, mutta hän oli kuitenkin lausunut sanansa selvään kuin kellon lyönnit, vaikkakin hiljaisella äänellä. Ja vaikka tuo tuntuikin naurettavalta, sai se kuitenkin minut hämilleni, mutta sitten lohdutin minä itseäni sillä, että tuo tytön heilakka vaan oli tahtonut kiusata minua.
Kun minä loukkasin jalkani, vietiin minä vierasten osastoon, jossa minulle annettiin portaitten alla oleva pieni huone, ja tässä huoneessa asuin minä yhä.