Minä ajattelin, mitenkä voisin myrkyllisimmän vastauksen antaa hänelle, ja sitten minä, konna, vastasin aivan tyyneesti:
— En, vaan minä halusin ainoastaan koetella teidän lujuuttanne kiusausta vastaan.
Hän raapasi taas tulta tulitikulla, hänen kasvonsa hehkuivat ja mustat silmänsä katselivat uhkarohkeasti minuun. Minun tuli paha olla. Katselin pimeyteen ja näin tytön seisovan siinä pitkänä ja mustana keskellä huonetta — ja ihmeellisen suorana.
— Koetella lujuuttaniko, — kuiskaa hän tulisesti, — siitä ei ole mitään hyötyä, eikä teitä nytkään ole sentähden kutsuttu tänne, mutta ellette itse ymmärrä, mistä syystä olen kutsunut teidät, niin — lähtekää heti ulos täältä…
Hänen kuiskailunsa tuntuu melkein raa'alta, enkä minä huomannut siinä nyt mitään hempeyttä, vaan ankaraa vakavuutta. Edessäni seinässä on ikkuna, siitä näyttää tie murretun yön pimeyteen, — eikä sitä ollut hauska katsella. Minun on paha olla, tunsin, että olin jossakin suhteessa erehtynyt, ja siitä tuli minun yhä pahempi olla, — että jalkani vapisivat. Mutta tyttö jatkaa:
— Minä en voi lähteä täältä karkuun, ja enoni on pannut väkivallalla minut tänne … mutta minä en jaksa elää täällä, minä hirtän itseni…
Ja sitten hän vaikeni äkkiä, aivan kuin olisi pudonnut kuoppaan.
Minä olin tykkänään unohtanut itseni, mutta hän tulee yhä lähemmäksi minua ja henkii raskaasti.
— Mitä te tahdotte? — kysyn minä.
Hän tuli aivan viereeni, hänen kätensä on minun olkapäälläni, — se vapisee tuo käsi, ja minäkin vavahtelen, polveni koukistuvat ja pimeys takertuu kurkkuuni, tukahduttaa minut.