— Ehkä hän on pirun riivaama? — ajattelen minä.
Mutta hän alkaa nyyhkiä ja puhua minulle kuiskaillen ja hengittäen samalla tulista hengitystä kasvoilleni:
— Minä olen synnyttänyt pojan — mutta hän otettiin minulta, ja minä itse sulettiin tänne, jossa en voi elää. He sanovat, — että lapseni on kuollut, enoni ja tätini sitä sanovat, minun holhoojani. Ehkä he ovat tappaneet hänet, tai heittäneet jonnekin, ajattele sitä, lemmikkini! Minun täytyy vielä olla kaksi vuotta heidän vallassaan, ja vasta sitten tulen lailliseen ikään, mutta täällä en voi elää!
Kaikki näkyi olevan häntä vastaan. Minä tunsin itseni rikokselliseksi hänen edessään, hän säälitti minua, mutta samalla minä pelkäsin, sillä hän näytti kuin mielipuolelta; uskoako häntä vai ei.
Mutta hän kuiskailee värähtelevällä äänellä:
— Minä tahdon lapsen… Kun tulen raskaaksi, ajetaan minä täältä pois! Minä tarvitsen lapsen; jos ensimäinen kuolikin, — niin tahdon synnyttää toisen enkä salli, että hän, sieluni, otetaan pois minulta! Minä pyydän sinulta, hyvä mies, armoa ja apua. Auta minua voimallasi, anna minulle lapsi, joka minulta otettiin pois. Usko minua Kristuksen tähden, — minä olen äiti enkä kevytmielinen nainen, en tahdo tehdä syntiä, vaan tahdon pojan, en tahdo tätä huvin vuoksi, vaan — synnyttääkseni!
Minä olin kuin unessa. Uskonko häntä, — mutta en voi olla uskomattakaan, koska hänessä nainen puolustaa oikeuttaan, kutsuu aivan oudon miehen luokseen ja sanoo hänelle suoraan:
— Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, — mutta auta sinä minua!
Ja nyt minä myöskin muistin oman tuntemattoman äitini. Ehkä on oma äitinikin naisellisella voimallaan heittäytynyt isäni valtaan? Minä syleilin häntä ja sanoin:
— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin pahaa sinusta… Jumalan Äidin tähden — anna anteeksi!