Ja kun me molemmat tiedottomina harjoitimme hääyön salaisuutta, niin valtasi minut taas viekas ajatus:
— Onhan hän pettänyt minut, enkä minä ole ensimäinen, joka hänen kanssaan luon lasta.
Sitten kertoi hän minulle elämästään. Hän on lukkosepän tytär, ja enonsa on koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja jörö mies. Kesät on hän höyrylaivassa ja talvet ankkuripaikoissa eikä tytöllä ollut mitään asuinpaikkaa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat hukkuneet höyrylaivan palossa, ja kolmentoista vuotiaana jäi hän orvoksi. Seitsentoista vuotiaana synnytti hän eräälle herralle ensimäisen lapsensa. Hänen hiljainen äänensä syöpyy minun sieluuni, hänen lämmin kätensä on minun kaulallani ja hänen päänsä lepää minun olkapäälläni. Minä kuuntelen, mutta sydäntäni jäytää paha mato, epäilys.
Me olemme unohtaneet, että nainen synnytti Kristuksenkin ja saattoi häntä nöyrästi Golgatalle, olemme unohtaneet, että hän on muinaisajan kaikkein pyhäin ja hyväin ihmisten äiti, — ja halpamaisessa ahneudessamme olemme me alentaneet hänen arvoansa, muuttaneet hänet huvitusvälikappaleeksemme ja työtä tekeväksi kotieläimeksemme. Ja siitä syystä ei hän enään synnytäkään elämän vapahtajia, vaan raajarikkoisia olentoja tehden siten meidän heikkoutemme yhä suuremmaksi.
Vielä kertoo hän luostarista, ja minä saan kuulla, että häntä ei yksin ole väkivallalla tuotu sinne. Ja pian alkaa hän puhella hyväilevällä äänellä:
— Minulla on täällä ystävätär — hyvä tyttö, puhdas ja rikkaasta kodista … oi, jos tietäsit, miten vaikeata hänen elämänsä on! Ja hänenkin pitäisi päästä raskaaksi. Kun hän sitten karkoitetaan täältä, lähtee hän kumminsa luokse.
— Herra Jumala! — ajattelen minä. — Kuinka paljon täällä on onnettomia…
Ja taaskin järkkyi minun uskoni kaikkinäkevään Jumalaan ja hänen lakiensa oikeuteen, — sillä mitenkä voi hän asettaa ihmisiä tuollaiseen asemaan, jotta laki tulisi täytetyksi?
Mutta Kristina kuiskaa hiljaan minun korvaani:
— Ehkä sinä voisit tehdä hänetkin raskaaksi…