Noilla sanoillaan tappoi hän kerrassaan epäilykseni ja minä olin valmis suutelemaan vaikka hänen jalkojaan! Sillä — nyt minä ymmärsin, että noin voi sanoa ainoastaan puhdas nainen, joka tuntee äiteyden arvon. Minä kerroin nyt hänelle epäluuloni, hän sysäsi minua ja itki hiljaa pimeydessä, enkä minä rohjennut häntä lohduttaakaan.
— Etkö sinä luule, että minä häpesin kutsua sinua? — puhui hän nuhtelevalla äänellä. — Minä olen tällainen kaunis ja terve — ja luuletko sinä, että minusta tuntuu helpolta pyytää miehen syleilyä kuin almua? Minkäkötähden minä lähestyin sinua? Minä näin, että sinä olet ankara mies, silmäsi ovat vakavat, puhut vähän etkä nuoria nunnia näekään. Ohimoiltasi ovat hiuksesi harmaantuneet. Mutta en itsekään tiedä, minkätähden sinä näytit minusta hyvänluontoiselta. Ja kun sinä ensi kerran sanoit minulle pahan sanan, — niin minä itkin. Minä erehdyin, ajattelin. Mutta sitten päätin kuitenkin, — Jumala sinua siunatkoon — kutsua sinut.
— Anna minulle anteeksi, — sanon minä.
Ja suutelen.
— Jumala antaa sinulle anteeksi!
Silloin naputti vanha akka oveen ja kuiskasi:
— Erotkaa; heti soitetaan aamukirkkoon.
Ja kun hän sitten saattoi minut käytäväin kautta omaan huoneeseni, virkkoi hän:
— Teidän pitäisi antaa minulle rupla.
Minä olin vähällä lyödä häntä.