Viisi päivää elin minä Kristiinan kanssa, mutta sitten se kävi mahdottomaksi. Köörilaulajattaret ja palvelijattaret alkoivat liiaksi ahdistella minua, ja minun halutti päästä rauhaan ajattelemaan tätä tapahtumaa. Mitenkä voidaan kieltää nainen synnyttämästä lapsia, jos hänellä itsellä on sellainen halu ja jos lapset aina ovat olleet, ovat nyt ja tulevat olemaan uuden elämän alkuina, uusien voimain kantajina?
Oli vielä yksi asia, jota minun täytyi välttää. Kristiina näytti minulle ystävättärensä, joka oli hentorakenteinen tyttö, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen sekä hyvin Olgani näköinen. Hänen kasvonsa todistivat puhtautta, ja suurella surulla näytti hän katselevan maailmaa. Minä tunsin vetovoimaa häneen, ja Kristiinakin yhä puhui hänen puolestaan. Mutta asia ei ollut sittenkään sama kuin Kristiinan kanssa, sillä Kristiina ei ollut enään neitsyt, mutta Julia oli aivan viaton ja hänellä piti minun mielestäni siis olla myöskin samallainen mies. Enkä minä uskonut itseenikään, en tiennyt, kuka olin. Kristiinan kanssa ei tämä minua häirinnyt, mutta Julian kanssa se voi häiritä; minkätähden — sitä en tiedä, mutta se häiritsi.
Minä otin Kristiinalta jäähyväiset. Hän itki vähän, pyysi minun kirjoittamaan hänelle, tahtoi itse ilmoittaa, milloin hän tulee raskaaksi ja antoi minulle salaisen osoitteensa. Pienen aikaa eron jälkeen kirjoitin minä hänelle — ja hän vastasi hauskalla kirjeellä; kirjoitin toistamiseen, — mutta hän vaikeni. Ja vasta noin vuoden tai puolentoista perästä ollessani Sadonjessa sain minä häneltä kirjeen — se oli kauvan maannut postikonttoorissa. Kirjeessään ilmoittaa hän, että hän on synnyttänyt pojan, jonka nimi on Matvei ja joka on iloinen ja terve, ja että hän nyt asuu tätinsä luona, kun eno on kuollut; hän joi itsensä kuoliaaksi. Nyt olen minä — kirjoittaa hän — itse oma emäntäni, ja jos sinä tulet — otetaan sinä ilomielellä vastaan. Minua kyllä halutti nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, mutta siihen aikaan kuljin minä kaitaa tietä — ja kieltäydyin. En voi, tulen myöhemmin.
Mutta myöhemmin oli hän mennyt kirja- ja korttikauppiaan vaimoksi ja asui Ribinskissä.
Minä näin Kristiinassa ensi kerran ihmisen, jonka sielussa ei asunut pelkoa ja joka oli valmis kaikin voimin taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Mutta siihen aikaan en vielä voinut pitää tätä piirrettä kylliksi arvossa.
Seikkailuni jälkeen Kristiinan kanssa yritin minä työskennellä kaupungissa, mutta työ tuntui minusta vastenmieliseltä, rasittavalta ja tukahduttavalta. Käsityöläiset eivät miellyttäneet minua sielunsa alastomuuden ja julkisen antautumisensa tähden isännän valtaan. Jokainen heistä näytti ikäänkuin sanovan käytöksellään:
— No, nylkekää minua, pieskää minut verille, minä en voi päästä pakoon!
Heidän kanssaan oli tuskallista olla. He joivat, riitelivät keskenään, lauloivat ruokottomia lauluja ja paistuivat yöt päivät työnteossa, mutta isännät vaan lämmittelivät ihrojaan heidän työstään. Leipomahuoneessa oli ahdasta, likaista, siellä nukkuvat ihmiset kuin koirat. Viina ja haureus — oli kaikkena heidän ilonaan. Minä puhun heille, miten huonosti heidän elämänsä on järjestetty — ja he kuuntelevat, ovat suruissaan ja myöntävät sanani tosiksi. Minä sanon heille: Jumalaa teidän täytyy etsiä! — he huokaavat, mutta minun sanani eivät sittenkään pysty heihin. Joskus he aivan äkkiä alkavat tehdä pilkkaa minusta enkä minä tiedä, mistä syystä. Mutta he tekevät kuitenkin häijyä pilkkaa.
Kaupunkeja minä en rakastanut. Niitten ahnas melu ja tuo pyhäpäivätkin käypä kaupanteko — oli minulle aivan sietämätöntä; kaupunkien ihmiset ovat nääntyä huoliinsa. Ja kapakoita on siellä — runsaasti, mutta kirkot ovat tarpeettomia; vuoren suuruisia taloja on sinne rakennettu, mutta sittenkin eletään ahtaalla. Ihmisiä on paljon, eikä heistä yksikään elä itseään varten. Jokainen on työnsä orja ja juoksee nähtävästi koko ikänsä samaa linjaa kuin kahlehdittu koira.
Minä kuulen kaikki — väsymyksen huoahdukset; kellon äänikin kaikuu toivottomalta, ja koko sielussani tunnen minä, että — kaikki ei ole niinkuin olla pitäisi.