— Mitä! — sanoo hän. — Kuumuus on väsyttänyt minua, mutta odotahan, kun minä lepään vähän, niin saan sinutkin hyvälle päälle.
Hänessä on jotakin, joka muistuttaa Savelkaa, ja minun haluttaa jo laskea leikkiä hänen kanssaan.
Ja noin viiden minuutin kuluttua minä jo kuuntelen suu auki hänen puhettaan, joka oli ihmeellisen tuttua, vaan jollaista en ennen ollut kuullut, ja minusta tuntuu kuunnellessani kuin hän ei puhuisikaan, vaan minun oma sydämeni iloitsisi päivän säteistä ja laulaisi niitten ylistystä.
— Katsohan… Eikö nyt ole juhlapäivä ja etkö tunne olevasi paratiisissa? Juhlallisina kohoavat vuoret aurinkoa kohden, ja metsät kasvavat vuorten huipuilla, jalkaisi juuresta kohoaa pieni heinänkorsi ja nostaa päänsä elämän valoa kohden, ja kaikki laulaa ilon psalmia, vaan sinä, ihminen, — maan herra, minkätähden sinä et iloitse.
— Mikä merkillinen lintu? — ajattelen minä vaan sanon hänelle koetellakseni häntä:
— Mutta jos ajatukset eivät ole iloisia?
Hän osoittaa maahan.
— Mikä tämä on?
— Maa.
— Ei. Katso ylemmäksi!