— Tästä minä poikkean, etkä sinä voi enään kulkea minun kanssani.
Minun ei haluta erota hänestä, mutta minun — täytyy, sillä hänen ajatuksensa voittavat minut, hän on herättänyt minussa salaisimmankin sopukan ja kyntänyt kuin auralla sieluani.
— Mitä mietit? — kysyi hän. — Lähde nyt tehtaasen, tee siellä työtä ja puhele minun ystäväini kanssa. Et kadu sitä, usko se! Kansa on — teräväjärkistä, minäkin olen siltä oppinut ja kuten näet, en minä ole aivan tyhmä.
Hän kirjoitti sitten paperilapulle jotakin ja lykkäsi sen minulle.
— Kas niin — lähde nyt tuonne! Sinä näet, ett'en minä toivo sinulle pahaa. Kansa on kuin uudesti syntynyt ja elävä. Etkö usko?
— Pienetkin silmät näkevät paljon, kun on mitä katsoa.
— Katso sinä koko olemuksellasi, — huutaa hän. — Sydämelläsi ja sielullasi. Ja usein olen jo sinulle sanonut, että usko! Nyt sanon vielä — opi ja tunne!
Me suutelimme, ja hän läksi. Keveästi hän kulkee aivan kuin hän olisi kahdenkymmenen vuotias ja iloinen elämä odottamassa. Mutta minun oli ikävä katsella tuon linnun jälkeen, joka nyt lensi pois luotani tietämättä minne, ja laulaakseen soman laulunsa taas toisille. Pääni oli sekaisin — siellä oli ajatuksia yhtä paljon kuin vähävenäläisiä aamulla markkinoilla, minua nukutti, oli paha olla enkä kyennyt pääsemään entiselleen. Kaikki tuntui niin omituiselta, ajatuksillani oli vieras alku ja — vieras loppu. Minua suututti ja nauratti — olin kuin särkynyt sisällisesti.
Ja kun minä läksin Verhoturista ja kysyin, minne tämä tie vie, niin vastattiin:
— Isetskin tehtaalle.