Sinnehän ukko tahtoi lähettää minut, mutta minäpä käännyin heti pois siltä tieltä. En tahtonut mennä sinne.
Käyn kylästä kylään ja katselen. Kansa on juroa ja kylmäkiskoista, sen kanssa ei haluta puhella. Kaikki ihmiset katselevat minua epäluuloisesti aivan kuin pelkäisivät, että minä olen varas.
— Jumalan rakentajia, — ajattelen minä ja katselen rokonarpisia talonpoikia. Sitten kysyn:
— Minne tämä tie vie?
— Isetskin tehtaalle.
— No, onpas se kummaa, kun kaikki tiet sinne johtavat, — ajattelen minä ja kierrän yhä kyliä ja metsiä, matelen kuin koppiainen ruohostossa ja näen etäältä nuo tehtaat. Siellä ne savuavat, vaan eivät kutsu minua luokseen. Tuntuu siltä kuin minä olisin kadottanut puolet itsestäni enkä itsekään voi ymmärtää, mitä oikeastaan tahdon. Paha minun on ollakseni! Harmaa ja laiska viha värähtelee sydämessäni, sen kipunista syntyy ilkeämielinen pilkka, ja minua haluttaa loukata kaikkia ihmisiä ja itseänikin.
Ja äkkiä ja tiedottomasti päätin minä: piru vie, minä lähden sittenkin tuonne tehtaalle.
Ja nyt saavun minä jonkinlaiseen likaiseen helvettiin. Vuorien välisessä kuopassa oli rakennuksia. Läheisiltä vuorilta oli metsä tykkänään turmeltu ja hakattu pois. Kattojen yläpuolelle kohosivat liekit, ja pitkät savupiiput nousivat taivasta kohden. Kaikkialla oli höyryä ja sauhua, maa oli mustana noesta, moukarin iskut kajahtelivat kumeasti, jyminä, vikinä ja villi kitinä saivat savuisen ilman tärähtelemään. Ja kaikkialla oli rautaa, halkoja, tiiliä, savua, höyryä ja hajua, ja tässä kuopassa, joka oli täynnä kaikellaista törkyä, näkyi siellä täällä ihmisiä mustia kuin kekäleet.
— Kiitos vaan, ukkoseni, — ajattelen minä. — Hyvään paikkaan sinä johditkin minut.
Ensi kerran eläissäni näin tehtaan läheltä, se sai minut kuuroksi, ja minun oli raskasta hengittää.