— Hyvää päivää! Mutta onko muuta asiaa?
— On kirje teille.
Tuo mies oli minua pitempi, leveäpartainen, harteakas ja raskas liikkeissään. Hänen kasvonsa olivat — noessa, pienet, harmaat silmät tuskin näkyivät tuuheitten silmäripsien takaa, lakki oli takaraivolla ja hiukset sileiksi leikatut. Hän oli talonpojan kaltainen, mutta, samalla hän ei näyttänyt talonpojalta.
Hän lukee nähtävästi huonosti, hänen kasvonsa menivät tykkönään ryppyihin ja viiksensä vavahtelivat. Mutta äkkiä alkoivat hänen kasvonsa loistaa, hänen valkeat hampaansa välkkyivät, hänen hyvät, lapselliset silmänsä avautuivat ja nahka hänen poskillaan alkoi kiiltää.
— Ahaa! — huusi hän, — hän siis elää vielä tuo Jumalan kukko! Hyvä on! Mene nyt, nuori mies, tämän kadun päähän ja käänny sitten vasemmalle metsään; siellä on vuoren juurella talo, jossa ovat vihreät ikkunaluukut, ja kysy siellä opettajaa, — Mihailaa, veljenpoikaani. Näytä hänelle tämä kirje; minä tulen pian itse kotiin.
Hän puhui kuin sotamies, joka soittaa torvella signaalia, ja sanansa sanottuaan viittasi hän kädellään ja läksi pois.
— Ensi kerran, — ajattelen minä, — jo tämä tuntuu huvittavaltakin.
Siellä oli kotona jäykkä nuori mies, jolla oli yllä karttuunipaita ja esiliina edessä, hihat käärityt ylös, ja kädet — valkeat ja hienot. Luettuaan kirjelapun kysyy hän:
— Mitä, onko isä Iona terve?
— On, Jumalan kiitos.