— Eikö hän luvannut käydä meitä tervehtimässä.
— Ei hän puhunut siitä mitään. Mutta tokko hänen nimensä on Iona?
Mies katsahti epäillen minuun ja luki vielä kerran kirjeen.
— Mikä sitten? — kysyy hän.
— Hän sanoi itseään Iegudiliksi.
Mies naurahti.
— Se olen minä, joka olen antanut hänelle sen nimen.
— Äh, sinä, — ajattelin minä.
Hänen hiuksensa ovat suorat ja pitkät kuin diakoonilla, kasvonsa kalpeat, silmänsä vedensiniset ja koko olemukseltaan ei hän näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, eikä ollut palonen tästä likaisesta maasta. Hän käy lattialla ja mittailee minua silmillään kuin olisi verkaa mitannut. Minua ei se miellytä.
— Oletteko te kauvan tuntenut Ionaan, — kysyy hän.