— Kun minä en näe pestyjä kasvoja! — vastaan minä.
Hän rypisti silmiään, katseli minua ja sanoi sitten aivan rauhallisesti:
— Täällä eivät ihmiset ole joutilaina, vaan tekevät työtä, eikä heillä ole aikaa usein pestä itseään.
Minä halusin vastata hänelle, mutta hänpä kääntyi pois ja meni ulos. Minä siinä tolvanana ja katselen ympärilleni. Huone on — suuri ja siisti, nurkassa on katettu pöytä, seinällä — kirjahylly ja hyllyllä maallisia kirjoja mutta on siellä bibliakin, evankeliumit ja vanha slaavilainen psalttari. Minä läksin pihalle ja pesen itseni. Ukko tulee siellä, lakki on vielä enemmän takaraivolla, hän heiluttaa käsiään ja pitää päänsä eteenpäin käännettynä kuin härkä.
— No niin, minäkin pesisin, — sanoo hän, — tuokaapas minullekin vettä!
Hän pesi pois noen — ja sen alta tuli näkyviin hänen ulkonevat poskipäänsä ja vaskenruskeat kasvonsa.
Sitten istuttiin illallispöytään, syötiin, jokainen puheli omista asioistaan, eikä kukaan kysynyt minulta, kuka olin ja minkätähden olin heidän luokseen tullut. Vaan he kestitsevät minua hyvästi ja katselevat hyväilevästi minua. Paljon oli heissä vakavuutta, maa näytti pysyvän lujana heidän allaan. Mutta minä halusin, että se liikahtelisi, — sillä mistä syystä nuo tuossa olivat minua paremmat?
— Te olette roskolnikoita, mitä? — kysyn minä.
— Mekö? — vastaa vanha ukko. — Emme ole.
— Siis — oikeauskoisia?