Mutta hän murisi minulle leikaten kuin omatunto jokaista minun sanaani:
— Tokkohan se niin suuri on. Kaikki sinussa on muka suurempaa kuin muissa!
— Ne ovat vaan sanoja, — ajattelen minä.
— Ei sinua, Kostin, suotta sanottu kellotapuliksi, — puhuu hän sitten. — Sinä et ole sellainen kellotapuli, josta oikeaan aikaan soitetaan päiväjumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka soi itsekseen siitä syystä että se on rakennettu kallelleen ja kellot ovat huonosti kiinnitetyt…
Hän vaikeni sitten ja ilmoitti:
— Minä en rakasta sinua, munkki, sinä olet niin vieras…
— Mitenkä?
— En tiedä… Mutta sinä et ole venäläinen, vai kuinka? Sinä olet paha…
Toisellaisessa tilaisuudessa olisin minä suuttunut häneen, mutta nyt — olen ääneti. Ja äkkiä tunnen voimaini vähenevän, ja minä väsyn aivan loppuun asti.
Ympärilläni on metsäinen yö. Puitten oksilta tippuu kosteaa pimeyttä, enkä voi eroittaa, mikä on metsää, mikä yötä. Silloin tällöin tulevat kuun säteet ylhäältä esiin, tunkeutuvat pimeyden sydänjuuriin — ja katoavat sitten taas… On hiljaista. Varvut vaan taittuvat jalkaini alla ja kuivat neulaset kahisevat.