Poika ei pelännyt sanoa totuutta. Kaikki tämän suunnan ihmiset Ionaasta asti eivät kuleta pelkoa mukanaan. Toisilla on paljon kiukkua, — toisilla taas paljon iloa; mutta useimmat ovat tuollaisia hiljaisia ja rauhallisia ihmisiä jotka ikäänkuin häpeävät näyttää hyvyyttään.
Mutta Kostja astelee edelläni polkua pitkin ja hänen valkea päänsä viittaa minulle tietä. Minä muistan Varfolomei-pojan elämän, Aleksein ja muut… Ja minun ajatukseni hyppivät kuin kurppa suolla mättäältä mättäälle.
Sitten kysyn minä pojalta:
— Oletko sinä lukenut pyhimysten elämäkertoja?
— Pienenä — luin. Äiti pakoitti. Entä sitten?
— Miellyttävätkö ne Jumalan miehet sinua?
— En tiedä… Panteleimon — miellyttää, Jegor myöskin. Hän tappeli käärmeen kanssa. Minä en tiedä, — mitä iloa siitä on ihmisille, että heillä on kymmenittäin noita pyhimyksiä?
Kostja kasvaa minun silmissäni.
— Jos, — jatkaa hän, — tsaarin tai rikkaan miehen tytär uskoisi Kristukseen, niin saisi hän siitä vaan kärsimistä, sillä ei tsaari eikä rikas mies tulisi siitä vähääkään paremmaksi ihmisiä kohtaan. Mutta näissä elämäkerroissa ei sanotakaan, että tsaarit, nuo kiduttajat, olisivat parantaneet tapojaan.
Ja oltuaan hetken vaiti alkoi hän taas: