— Minä en myöskään ymmärrä, mihin Kristuksen kärsimykset olivat tarpeellisia. Hän tuli voittamaan surua, mutta kävi…
Hän ajatteli ja jatkoi:
— Ei käynyt mitenkään!
Minun halutti syleillä häntä; minä säälin Kostjaa, säälin Kristusta ja säälin kaikkia ihmisiä, jotka jäivät sinne kylään, koko ihmiskuntaa. Ja itseänikin! Missä on minun paikkani? Minne minä menisin?
Lyhyen kesäyön pimeys haihtuu, hiljainen valkeus virtaa puroina männyn oksien läpitse…
— Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?
— Minäkö? — kysyy poika reippaasti. — En. Minä kävelen mielelläni yöllä, sillä silloin on kuin kulkisi ennen näkemättömässä seudussa. Minä — rakastan satuja.
Päivän koittaessa panimme me maata.
Kostja hääräsi ja puuhasi unissaan ja minä taas olin kulkevinani ajatuksissani kuin tattarilaiskerjäläinen kulkee talvella kirkon ympärillä. Ulkona on — kylmä ja kolea, vaan kirkossa lämmin, mutta Muhammed ei salli hänen sittenkään mennä kirkkoon.
Aamuksi olin minä saanut asiani valmiiksi mietityksi, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle: