Minä kulin monta päivää sairaana ikävästä. Minun sielussani oli kuin hiljainen tulipalo, ja minun ajatukseni olivat milloin varjona etupuolellani milloin taas laahustivat myrkyllisenä savuna jälessäni. Häpesinkö minä, vai oliko minulla joku muu samanlainen tunne, sitä en voi nyt sanoa. Mutta ajatus vaan syntyi ja kääriytyi minun ympärilleni kuin yölepakko.
— Heillä ei ole Jumalaa eivätkä he Jumalaa rakennakaan…
Mutta raskaampi ja ajatuksia hankalampi oli minusta, mikäli muistan, jonkunlainen jylhä hiljaisuus, laiska ja syvä rauha, ja tämän rauhan sokeassa syvyydessä ui raskaasti ja vaikeasti sanattomat ajatukseni, jotka olivat kuin pelokkaat kalat, jotka lekuttivat vaan eivät jaksaneet tulla sielun syvyydestä valoon ja pinnalle.
Omasta itsestäni sain kovin vähän ravintoa, ja kuin unen näköä muistan minä niitä ihmisiä, joita kohtasin.
Olin joutunut jonnekin lähelle Omskia, kylän markkinoille, ja siellä vasta heräsin.
Sokea mies istuu pölyn seassa tien vieressä ja vetelee laulua, ja hänen saattajansa on polvillaan hänen vieressään ja rytkyttää harmonikkaa. Sokea ukko katsoo tyhjillä silmäkuopillaan kohden taivasta ja laulaa kauvaksi kuuluvalla värähtelevällä äänellään vanhaa kansanlaulua:
— Luona tsaarin Ivanin Vasiljevitshenko…
Ja harmonikka säestää kovalla äänellä:
— U—u—u…
Minä laskeuduin maahan sokean viereen, hän ojentaa kätensä minua kohden, pitää sitä koholla jonkun aikaa, vetää sitten pois, mutta ei keskeytä lauluaan, vaan jatkaa: