Ihmiset kokoontuivat minun ympärilleni ilmaisten sillä, että puheeni oli herättänyt heidän huomiotaan ja tämä lisää puheeni voimaa, antaa sille sointua ja kauneutta, ja minä unohdin tykkönään, millä tavalla minun olisi pitänyt puhua. Minä tunnen ainoastaan, että kiinnyn yhä enemmän maahan ja ihmisiin; he kohottavat minua ylöspäin ja ikäänkuin sanoivat äänettömästi:
— Puhu! Puhu koko totuus sellaisena kuin sinä sen näet.
Tietysti tuli poliisimieskin paikalle, ja huutaa: "hajaantukaa!" Hän kysyy, mitä täällä huudettiin ja vaatii passia nähdäkseen. Kansa sulaa ympärilläni kuin pilvi auringon edessä. Poliisi tahtoo tietää, mitä minä puhuin, ja muutamat vastaavat:
— Jumalasta hän puhui…
— Niinpä niin, ja vielä muutakin…
— Enimmän kuitenkin Jumalasta.
Mutta eräs mustapartainen mies seisoo syrjässä kärryjen luona, katselee herkeämättä minuun ja hymyilee. Poliisimies tarttuu kuitenkin minua kiinni kauluksesta, minun haluttaa hieman pudistella häntä, mutta näen, kuinka ihmiset syrjästä katselevat minua ja ikäänkuin kysyvät puoliääneen:
— No, mitä sinä nyt sanot?
Ja heidän epäuskonsa saa minut kalpenemaan.
Mutta pian minä kuitenkin toinnuin, poistin poliisin käden ja sanon: