Minä katsahdin saattajaani. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, ja nenänsä nykerä, aivankuin kivestä veistetyt, ja hänen harmaat silmänsä ovat ulkona päästä. Hän puhuu kolealla äänellä, kävelee äänettömästi, aivankuin kuuntelisi tai aivan kuin joku uusi voima pidättelisi häntä. Käsiään pitää hän selän takana kuin entinen appeni.
— Oletko sinä itse — täältä kotoisin.
— Olen papin päivätyöläinen.
— Missä sinun lakkisi sitten on?
Hän koetteli päätään, katsahti minuun ja kysyi:
— Mihinkä sinä sitä sitten tarvitsisit?
— Ilta tulee kylmäksi…
Hän oli hetken vaiti ja sanoi sitten aivankuin vastenmielisesti:
— Piru vieköön lakin, — kunhan vaan pää on jälellä!
Laakso tuli yhä syvemmäksi, puro lorisi yhä äänekkäämmin, ja ilta tulee esiin pensaistosta.