Minun sieluni ei ymmärtänyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, mutta minun oli kuitenkin hauska olla ja minun halutti puhella saattajani kanssa.
— Yksikö karkoitettu teillä vaan on, — kysyn minä.
Silloin tuo nuori mies tuli heti avomieliseksi aivankuin olisi turkkinsa avannut, ja alkoi puhua hiljalleen ja kolealla äänellä:
— Neljä. Eräs herra Moskovasta ja kolme työmiestä Donilta. Kaksi on rauhallista, juovatpa vielä viinaakin, vaan herra ja tuo Ratkoff puhelevat keskenään. Salaisesti tietysti! Mutta kansalle eivät he vielä ole puhuneet. Heitä on paljon. Ja toisia on heidän ympärillään. Minun nimeni on Mitkoff, Feodor. Olen jo viidettä vuotta täällä. Tällä ajalla on heitä ollut täällä yksitoista. Ja Oleshinissa — kahdeksan, Shikovissa — kolme…
Hän luettelee pitkälti karkoitettujen nimiä, ja kertoilee heistä, tulee aina kuudennelle kymmenelle, lopettaa sitten ja — ajattelee, mutta alkaa uudelleen puhua liikutellen sormiaan.
— Muutamia talonpoikiakin on heidän joukossaan. Ja kaikilla heillä on yksi ja sama mielipide: tällainen elämä ei kelpaa. Täällä on liian ahdasta. Kun minä en ollut kuullut tuota, niin silloin elin — rauhassa. Vaan nyt — näen, että en ole kasvanut pituudeltani, mutta sittenkin saan taivuttaa pääni, ja tämä merkitsee todellakin sitä, että täällä on ahdasta.
Hän oli hyvin kömpelö seuramies, ja venytteli joka sanaansa kuin olisi kiskonut niitä jalkainsa alta. Hän kulkee minun edelläni, ei katsahdakaan minuun, vaan kulkee siinä vaan vahvana ja leveähartiaisena. Minä kysyn häneltä:
— Osaatko lukea?
— Olen osannut, mutta olen unohtanut. Nyt olen alkanut opetella lukutaitoa alusta. Ei se mitään, kyllä minä voin oppia. Kun on pakko, niin kyllä sitä voi… Jospa herrat vaan puhelisivat ahtaasta elämästämme, niin hyvä olisi, mutta piru vieköön heidät, heillä on aina toisellainen usko. Mutta jos meidän oma veljemme, köyhä työmies, alkaa soimata elämää, niin hän on oikeassa! Ja näin on tultu siihen, että yksinkertainen mies näkee kauvemmaksi kuin herra. Tämä taas merkitsee sitä, että yleinen, ihmisellinen elämä on alkanut. Niin he sanovat: yleinen, ihmisellinen. Ja minäkin olen — ihminen. Minunkin tieni kulkee yhdessä heidän kanssaan. Niin minä ajattelen…
Minä kuuntelen häntä ja ajattelen itsekseni: