— Kun minä uskon — niin silloin on sabatti! Minä en ole armelias minäkään! Veljeni oli sotaväessä ja — hirtettiin; sisareni palveli Birskissä — ja nyt on hänellä vääräsäärinen poika. Hän on jo neljän vuotias, mutta ei kävele vieläkään. Tyttö oli langennut nimittäin, kun häntä liiaksi paljon hyväiltiin. Minne hän nyt joutuu? Isänsä on — juoppo, ja vanhin veli on ottanut kaiken maan…
Me kulemme mutkikasta polkua synkässä pimeydessä. Puro erkanee väliin meistä ja painautuu syvyyteen, väliin se taas lirisee meidän jalkaimme vieressä. Ja päittemme päällä lentävät äänettöminä yön linnut, — ja niitten yläpuolella ovat tähdet. Minä haluan kulkea nopeammin, vaan saattajani ei kiirehdi. Hän murisee ehtimiseen itsekseen aivankuin olisi laskenut ajatuksiaan ja punninnut niitten painoa.
— Tuo musta, Ratkoff, on hyvä mies. Hän elää jo uuden lain mukaan. Aina on hän — loukatun puolella. Urjadnik löi minua kepillä — ja hän iski heti urjadnikan maahan. Siitä hyvästä sai hän istua viisitoista päivää. Silloin tulimme ensi kerran tutuiksikin. Kun hän pääsi vankilasta, kysyin minä häneltä: "mitenkä sinä voit sillä tavalla käyttäytyä päällystöä vastaan?" Ja hän sanoi minulle heti oman lakinsa. Minä lähdin nyt papin luokse. Pappi sanoi: "ahaa, sellaisiako ajatuksia sinä nyt olet häneltä saanut!" Ratkoff vietiin kaupunkiin ja pantiin siellä taas vankilaan. Nyt sai hän istua kolme kuukautta ja minä vaan — kaksitoista päivää. Minulta kysyttiin: "mitä hän puhui?" "Ei mitään!" "Mitä hän opetti?" "Ei hän mitään opettanut!" En minäkään ole konna. Ratkoff palasi vihdoin. Minä sanon hänelle: "anna minulle anteeksi, minä olin konna." Hän vaan — hymyilee. "Loruja", — sanoi hän!
Saattajani vaikeni ja jatkoi sitten hiljaan, uudellaisella äänenpainolla:
— Hänen mielestään on kaikki lorua! Kun hän yskii verta — on se lorua!
Kun hänellä ei ole, mitä syödä — on sekin lorua!
Äkkiä kirosi hän ruokottomasti, kääntyi minuun päin ja sanoo käheällä äänellä läpi hampaittensa:
— Minä ymmärrän kaikki! Veljeni kuoli — sellaista sattuu aina sotaväessä. Sisareni kohtalo — ei myöskään ole harvinainen. Mutta minkätähden kiusataan vereen asti tuota miestä, sitä en voi ymmärtää. Minä menen kuin koira, minne tahansa hän käskee minun mennä. Hän kutsuu minua "maaksi"… Niin "maaksi" hän minua kutsuu, — ja nauraa. Ja minuun sattuu kuin puukon pisto se, että häntä aina kiusataan!
Ja taas kirosi hän vikkelästi kuin juopunut munkki.
Rotko aukeni, sen seinät levisivät ja yhtyivät lakeuteen.
— No, jää nyt hyvästi! — sanoi saattajani.