Vielä neuvoi hän tien Omskiin, kääntyi sitten, lähti takasin ja häipyi pian pimeyteen. Hänellä ei ollut lakkia.
Kun hänen raskaat askeleensa olivat lakanneet kuulumasta pimeydessä, istahdan minä enkä tahdo mennä etäämmäksi.
Yö lepäsi maan päällä ja nukkui tuoreena ja raittiina kuin voi leivän päällä. Taivaalla ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ei ainoatakaan tulta ollut ympäristössä, mutta minun oli lämmin olla ja sieluni oli valoisa. Minun mielessäni kajahtelevat menneitten aikain raskaat puheet, ja tuo mennyt aika on mielestäni kuin kello, joka on kauvan maannut maassa, on tykkänään maan peitossa ja ruosteen syömä, mutta joka nyt soi uudelleen vaikkakin kumealla äänellä.
Edessäni on seisovinaan kylän väki kuunnellen tarkasti ja vakavana minun puhettani, sitten muuttuvat muutamain kasvot huolekkaan näköisiksi, ja minua koetetaan sysätä syrjään, pois pääleikistä.
— Kas niin! — ajattelen minä ihmetellen, ja minusta tuntuu vaikealta uskoa, että tuo kaikki on totta.
Ja taas minä ajattelen:
— Tuo nuori saattajani hakee ihmeitä, — mutta hän on itse ihme, koska on voinut säilyttää elämän kauheuksissakin rakkauden ihmisiä kohtaan! Ja se kansan joukko, joka minua myös kuuntelee, — on ihme, sillä se ei ole tullut kuuroksi eikä sokeaksi, vaikka sitä on pitkät ajat koetettu tehdä sekä kuuroksi että sokeaksi. Ja suurin ihme on — Mihaila toveriensa kanssa.
Ajatukseni juoksevat vapaasti ja rauhallisesti, ja se tuntuu minusta tavattomalta ja odottamattomalta. Tarkastelen itseäni varovasti, etsin hiljaan sydäntäni — tahdon löytää siitä rauhattomuutta ja tyhmiä vastaväitteitä. Ja minä hymyilen tässä äänettömässä pimeydessä ja pelkään liikkumista, jotta en särkisi sitä tuntematonta iloa, jota sydämeni on täysi. Minä uskon ja en usko tuohon sielun ihmeelliseen täyteläisyyteen, jota odottamatta löysin itsessäni.
Tuntui siltä kuin valkea lintu, joka aikoja sitten on syntynyt, olisi uinunut sieluni hämäryydessä, vaikka minä en heti sitä tuntenut enkä tietänyt. Mutta äkkiä tulin koskeneeksi lintuun, se herää, laulaa hiljalleen aamun kunniaksi — sen keveät siivet värähtelevät sydämessäni, laulu paisuu tuliseksi ja sulattaa epäuskoni jään kiitollisuuden kyyneleiksi. Ja minun haluttaa puhua jotakin, nousta seisomaan, kävellä ja laulaa laulun, ja jos olisin kohdannut ihmisen, olisin syleillyt häntä.
Minä olen näkevinäni Ionan valoisat kasvot, Mihailan lempeät silmät ja Kostjan ankaran hymyilyn. Kaikki ovat tuttuja, lempeitä ja uusia ihmisiä, jotka ovat tunkeutuneet sydämeeni, levinneet sinne ja tuottavat minulle — suloista tuskaa.