Sillä tavalla minä ennen rakastin pääsiäisaamuna ihmisiä, ja nytkin istun, vavahtelen ja ajattelen:
— Herra Jumala, etköhän Sinä olekin nyt läsnä? Etkö Sinä ole tämä kauneuksien kauneus, minun iloni ja onneni?
Ympärilläni on — pimeys ja pimeydessä olen näkevinäni uskovaisten valoisat kasvot; hiljaisuus myös vallitsee kaikkialla, ainoastaan sydämeni laulaa sanatonta lauluaan.
Käsilläni silittelen minä maata, taputtelen sitä kämmenilläni aivankuin se olisi minun hevoseni ja tuntisi hyväilyn.
En voi istua, nousen ylös ja lähden kävelemään — yössä muistellen Kostjan sanoja ja nähden edessäni hänen silmiensä lapsellisen ankaruuden. — Niin minä kävelin ilosta juopuneena, kävelin myöhään syksyyn asti pitkin maailmaa ja kokosin uusia ja runsaita antimia sielulleni.
Omskin rautatienasemalla näin minä siirtolaisia, talonpoikia. Suuren alan maata peittivät he jo ruumiillaankin, ja suuri työvoima oli siinä edessäni. Minä kuljin heidän keskessään kuunnellen heidän pehmeää murrettaan ja kysyn vihdoin:
— Ettekö te pelkää lähteä niin etäälle?
Eräs heistä, joka oli harmaa ja työn koukistama, vastasi:
— Kun vaan on maata jalkain alla, — niin silloin ei ole mikään kaukana. Mutta maan päällä on, hyvä mies, kovin ahdasta sille, jonka täytyy työstään elää; ahdasta on, ah!
Ennen olivat surun ja kurjuuden ilmaukset laskeutuneet kuin tuhka sydämelleni, mutta nyt sytyttivät ne kuin tulikipuna sen palamaan, sillä jokainen suru — oli nyt minun suruni ja kansan vapauden puute ahdisti minuakin.